"Kuka tahtoo tulla luolaan?"
Kaikki tahtoivat. Kynttilä paketit otettiin esiin, ja kohta alkoi yleinen kapuaminen kukkulalle. Luolan suu oli korkealla mäellä, suu, joka oli A kirjaimen näköinen. Sen paksu tamminen ovi oli auki. Yläpuolella oli pieni huone, kylmä kuin jääkellari, ja luonnon varustama paksuilla kalkki seinillä, jotka aina olivat kosteat kylmästä hiestä. Oli hyvin romantillista ja mystillistä seista täällä syvässä pimeydessä ja katsella alas viheriäiseen laaksoon, joka välkkyi auringon paisteessa. Vaan näkö-alan viehätys kävi kohta vanhaksi ja melakka alkoi uudelleen. Niin pian kuin joku kynttilä oli sytytetty, alkoi yleinen ryntäys sen omistajan päälle; riita ja miehuukas vastustus seurasi, vaan kyntteli oli kohta maassa, tai sammuksissa, josta aina syntyi aika nauru ja uusi jahti. Vaan kaikella on loppunsa. Vähän ajan perästä luikerteli koko matkue alas jyrkkää solaa, joka vei luolan pääluolaan, ja nuo häilyvät kynttelirivit valaisivat himmeästi korkeita kallio seiniä melkein kuudenkymmenen jalan korkeudelle, jossa ne yhtyivät. Tämä pääluola ei ollut kuin kahdeksan tai kymmenen jalan leveinen. Tästä läksi molemmin puolin, aina jonkun askeleen päästä, toisia korkeita vaan kapeampia solia, sillä Mc. Douglaan luola ei ollut muuta kuin lavea labyrinti sinne tänne meneviä solia, joista yksi meni yhteen, toinen toiseen, ja aina takaisin, kokonaisuudessaan ei vieden minnekään. Sanottiin, että sen sotkuisissa solukoissa ja lokeroissa voi kulkea yötä päivää pitkät ajat, luolan loppuun tulematta; ja että siellä oli reikiä, joista voi päästä alemmaksi ja alemmaksi, kuinka syvään hyvänsä, vaan siellä oli samanlaista — labyrinti toisensa alla, jolla ei yhdelläkän ollut loppua. Ei kukaan "tuntenut" luolaa. Se oli aivan mahdotointa. Useammat pojista tunsivat osan siitä, eikä kukaan uskaltanut tavallisesti kauemmaksi kuin sen tunnettuun osaan. Tom Sawyer tunsi yhtä paljon luolasta kuin joku muukin.
Seurue kulki pääluolassa noin kolme neljännestä peninkulmaa; sitten alkoi eri parvia pistäytyä sivusoliin, juoksennella pitkin noita kamottavia käytäviä, ja äkki-luulematta tavata toisensa niillä paikoin, jossa käytävät yhtyivät uudelleen. Osanottajat voivat tällä tavoin välttää toisiansa puolen tunnin ajan, jättämättä "tunnettua" maata.
Vähitellen tuli parvi toisensa perään takaisin luolan suulle, läähättäen tyytyväisinä, kiireestä kantapäähän ryvetettynä kynttilöistä tippuneella talilla, täynnä savi pilkkuja, ja ylen onnelliset hyvin vietetystä päivästänsä. He hämmästyivät kovin, kuullessansa yön jo olevan läsnä. Kilisevä laiva-kello oli huutanut heitä jo puolen tunnin ajan. Vaan lopettaa tällä tavoin päivän tapaukset oli romantillista, ja sentähden tyydyttävää. Kun höyry-lossi läksi rannasta remuavine lastineen, niin ei ollut yhden yhtä laivalla, joka olisi vähääkän surenut kadotettua aikaansa, paitsi laivan katteini.
Huck oli jo paikallansa, kun lossin välkkyvä tuli kulki ryvin sivutse. Hän ei kuullut minkäänlaista melua laivalta, sillä nuoriso oli tyynenä ja hiljaa, niinkuin ihmiset tavallisesti ovat, kun ovat puolikuolleena väsymyksestä. Hän ihmetteli, mikä laiva se voisi olla, ja minkätähden se ei tullut ryville — vaan se haihtui hänen mielestänsä, ja hän kiinitti koko huomionsa työhönsä. Taivas oli pilvessä ja yö pimeä. Kello löi kymmenen, ja ajokalujen räminä taukosi, yksi ja toinen kynttilä sammui, kaikki myöhästyneet kulkiat hävisivät, kauppala antautui unen valtaan ja jätti tuon pienen vartian yksinänsä hiljaisuuden ja peikkojen kanssa. Kello löi yksitoista, ja kynttilät kapakassa sammutettiin; nyt oli pimeys kaikkiaalla. Huck odotti pitkän ajan, joka tuntui ijankaikkisuudelta, vaan mitään ei tapahtunut. Hänen luottamuksensa väheni. Olikohan tuosta hyötyä? Olikohan tuosta todellakin jotain hyötyä? Eiköhän olisi parasta jättää koko asia, ja mennä nukkumaan?
Hän kuuli kolinan. Silmänräpäyksessä oli koko mies paljaana korvana. Ovi, numero kakkoseen, joka oli palokadun puolella suljettiin hiljaa. Hän juoksi rapistuneen tiilihuoneen nurkalle. Ensi silmänräpäyksessä kulki kaksi miestä aivan hänen sivuitsensa, joista toinen näytti kantavan jotakin kainalossansa. Se mahtaa olla arkku! He muuttavat siis aarteen. Ei nyt auta lähteä Tom'ia etsimään? Se olisi hulluus — miehet menisivät tiehensä sillä ajalla arkun kanssa, ja niitä ei saavuttaisi sitten enää kuunaan. Ei, hän päätti pysytellä heidän jälillänsä ja seurata heitä, turvautuen siihen, että pimeys peittäisi hänet niin, ett'ei häntä keksittäisi. Näin sopi Huck oman itsensä kanssa, ja hiipi kuin kissa miesten perästä, avojaloin ja päästi heidät niin paljon edellensä, että olivat aina juuri näkyvissä.
He kulkivat kolme korttelia jokikatua ylöspäin, kääntyivät sitten vasemmalle kädelle eräälle poikkikadulle. Sitten kulkivat he suoraan, kunnes tulivat sille polulle, joka vei Cardiff Hill'ille; tätä alkoivat he nyt kulkea. He kulkivat viivyttelemättä vanhan Wallisarin kartanon sivu, joka oli puoli-tiessä kukkulalle mennessä, ja nousivat edelleen ylöspäin. Hyvä, ajatteli Huck, he aikovat kaivaa sen vanhaan kivikaivokseen. Vaan he eivät seisottuneetkan kivikaivannolle. He nousivat aina harjulle saakka. He pistäysivät sille polulle, joka kulki väripuu-pensaikon läpi, ja katosivat samalla pimeydessä. Huck lisäsi vauhtia ja lyhensi väliä, sillä hän tiesi ett'ei kukaan voinut millääntavalla nähdä häntä nyt. Hän ravasi eteenpäin hetkisen, vähensi sitten vauhtiansa, pelosta lähestyä heitä kovin suurella vauhdilla, liikkui vielä hetkisen eteenpäin, ja seisottui viimein kokonaan. Hän kuunteli — ei niin risausta; ei muuta kuin oman sydämensä lyönti, jonka luuli kuulevansa. Huuhkajan huuhutus kuului mäen takaa — onnettomuutta aavistava ääni! Vaan kenenkään käyntiä ei kuulunut. Taivas, oliko kaikki kadotettu? Hän oli juuri lentämäisillään edelleen, kun joku neljän jalan päässä hänestä rykäsi? Huck'in sydän hyppäsi kurkkuun, vaan hän nielasi sen takaisin alas; ja sitten seisoi hän tuossa täristen, ikäänkuin olisi saanut tusinan horkkia päälleensä samalla kertaa, ja tunsi itsensä niin heikoksi, että luuli pyörtyvänsä. Hän tiesi missä oli. Hän ei ollut kuin viisi jalkaa niistä porras-puista, jotka veivät Douglaan lesken tiluksille. "Hyvä", ajatteli hän, "antaa heidän vaan kaivaa se tähän, tästä ei ole vaikea lyötää."
Nyt kuului matala ääni — hyvin matala ääni — Indiani-Joen:
"Saakeli, ehkä hänellä on vieraita — sieltä näkyy tulia, vaik'on jo myöhä."
"Sitäpä minä en näe."