Huck tunsi, että pitkällinen äänettömyys tulisi seuraamaan — äänettömyys, joka olisi paljoa kauheampi kuin tuo edellinen vertahimoava keskustelu; sentähden vetäytyi hän hiljalleen, pidättäen henkeänsä, takaperin. Hän laski jalkansa varovasti ja varmasti maahan, kun ensin oli hoippunut sinne tänne yhdellä jalalla, ja oli kaatumaisillaan milloin yhdelle, milloin toisella puolen. Hän otti vielä askeleen taakse päin, samalla varovaisuudella ja vaaralla; vielä yhden, ja vieläkin yhden, kun yhtäkkiä oksa katketa räpsähti hänen jalkansa alla! Hän oli tukehtua, ja kuunteli. Ei niin risausta kuulunut — äänettömyys oli täydellinen. Hänen kiitollisuutensa oli ääretöin. Nyt kääntäysi hän väripuupehkojen välissä — kääntäysi varovasti, ikään kuin olisi ollut laiva — kulki edelleen vilppaasti vaan varovasti. Kun hän astui aholle, kaivannon luona, tiesi hän olevansa turvassa, ja läksi käpälä-mäkeen. Hän, hän juoksi, mi' sorkasta läksi, kunnes tuli Wallisarin asunnolle. Hän jyskytti ovelle, vanha ukko ja hänen kaksi hartiakasta poikaansa pistivät päänsä ulos ikkunasta.
"Mikä melakka täällä on? Kuka se on joka jyskyttää? Mitä etsitte?"
"Päästäkää sisään — kiiruusti! Minä kerron kaikkityyni?"
"Vai niin — kukas olette?"
"Huckleberry Finn — sukkelaan, päästäkää sisään minut!"
"Huckleberry Finn, vai niin! Se on nimi, joka ei monta ovea avaa, luulen mä! Vaan päästäkää sisään hänet, pojat, ja katsokaamme, mikä on kysymyksessä."
"Olkaa hyvät, älkääkä puhuko milloinkaan mitään siitä, mitä olen sanonut," olivat Huck'in ensimäiset sanat, sisään tultuansa. Olkaa hyvät, älkääkä tehkö sitä — se olisi varmaan minun kuolemani — vaan leski on ollut ystävällinen minua kohtaan välistä ja minä tahdon sanoa sen — minä sanon sen, jos lupaatte, ett'ette koskaan sano, että se olin minä, joka sanoin."
"Hitto vieköön, pojalla on jotakin omalla tunnolla, koska hän noin käyttäytyy!" sanoi vanhus. "Sano ulos, mitä sinulla on sanottavaa, täällä ei ole ketään, joka ilmottaisi salaisuuttasi."
Kolme minuuttia tämän jälkeen läksi vanhus poikinensa, jokainen hyvin varustettuna, kulkemaan kukkulalle; he hiipivät varpaillansa väripuupensaikkoon, aseet käsissä. Huck ei seurannut heitä kauemmaksi. Hän pistäytyi piiloon erään suuren kiven taakse ja kuunteli. Pitkällinen, peloittava hiljaisuus vallitsi, sitten kuului yhtäkkiä useampia pyssyn laukauksia ja huuto. Huck ei odottanut likempiä tietoja. Hän juoksi tiehensä ja pakeni alamäkeen, niin sukkelaan kuin mahdollista.