Kun ensimäinen aamun koitto alkoi koittaa pyhä-aamuna, marri Huck ylämäkeen, ja naputti hiljaa Wallisarin ovelle. Asukkaat nukkuivat, vaan he nukkuivat koiran unta, viime yön tapahtumain jälkeen. Ääni kuului ikkunasta:
"Kuka siellä?"
Huck vastasi peloissansa matalalla äänellä:
"Olkaa hyvä ja laskekaa sisään minua! Se on vaan Huck Finn!"
"Se on nimi, joka avaa tämän oven sekä yöllä että päivällä, poika! — terve tulemastasi!"
Nämä sanat soivat kummallisesti nuoren löysäIäisen korvissa, sillä ne olivat ystävällisimmät kuin kuunaan oli kuullut. Hän ei voinut muistaa, että viimeistä sanaa olisi käytetty hänelle koskaan.
Ovi aukeni nopeasti, ja hän astui sisään.
Huck'ia käskettiin istumaan, kun vanhus ja hänen rotevat poikansa kiiruusti pukivat päällensä.
"Nyt, poikaseni, luulen mä sinulla olevan hyvän ruokahalun, sillä niin pian kuin aurinko on ylhäällä saamme eineen, ja vieläpä hyvän ja lämpimän — siitä et tarvitse olla huolissasi. Minä ja poikani toivoimme sinun tulevan takaisin eilen illalla ja olevan täällä yötä."
"Minä olin niin kovin peloissani," sanoi Huck, "ja juoksin tieheni. Kun kuulin pyssyn laukaukset, otin minä lipettiä, enkä seisottunut ennen kuin kolmen peninkulman päässä. Minä tulin tänne saadakseni tietää, miten se kävi, ja tulin ennen päivää, kosk'en tahtonut tavata noita perkeleitä, en, vaik'olisivat olleet kuolleet."