Huck ei selittänyt muuta, kuin sen, että hän tiesi kovin paljon toisesta näistä miehistä, ja että hän ei tahtonut millään tavalla sitä, että tämä saisi tietää sen — sillä tämä tulisi varmaankin maksamaan hänen henkensä.
Vanhus lupasi vielä kerran olla ääneti asiasta, ja sanoi:
"Mitenkä tulit sinä seuraamaan näitä miehiä, poika? Näyttivätkö he epäiltäviltä?"
Huck oli ensiksi ääneti, kun valmistihe varovasti vastaamaan. Sitten sanoi hän:
"Niin, katsokaas, minä olen tuommoinen onnen heitto — ainaki sanovat kaikki niin, ja minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista — välistä minä en saa unta, tuota ajatellessani, ja miettiessäni miten alkaisin uutta elämää. Juuri niin tapahtui eilen illallakin. Minä en saanut unta, ja senpätähden kuleksin pitkin katuja puoli yön aikana, aina samat ajatukset mielessäni, ja kun minä tulin tuon vanhan, rapistuneen kivisen huoneen luo, joka on raittiudenkapakan vieressä, niin nojaudun sen seinää vasten vielä kerran miettimään. Hyvä, juuri näin seistessäni kulkivat nuo roistot sivuitseni, kantaen jotakin kainalossansa, jonka luulin heidän varastaneen. Toisella heistä oli palava sikari hampaissa, ja toinen pyysi tulta, jonkatähden he seisottuivat aivan nokkani eteen, sikarit valaisivat heidän naamansa; silloin näin tuosta valkoisesta poskiparrasta ja lapusta silmällä, että suurempi heistä oli tuo kuuromykkä Espanialainen ja toinen ilkeän näköinen riekale."
"Näitkö sinä riekaleet sikarin valossa?"
Tämä kysymys tukkesi Huck'in suun hetkiseksi. Sitten sanoi hän:
"Näin, en tiedä oikein — vaan mitenhän lienee ollutkin, niin olin varsinkin näkevinäni ne."
"Sitten kulkivat he edelleen, ja sinä —"
"Seurasin heitä — aivan niin. Niin se oli. Tahdoin katsoa mitä heillä oli esissä — he näyttivät epäiltäviltä. Minä seuraisin heitä melkein kantapäillä aina lesken porras-puille saakka, ja siellä kuulin rehvanan pyytävän armoa lesken edestä, vaan Espanialainen vannoi tahtovansa turmella hänet aivan, niin kuin kerroin jo teille ja pojillenne —"