"Mitä! Kuuro-mykkä jutteli kaikkea tuota!"
Huck oli taaskin hassusti hairahtunut! Hän koki niin paljon kuin mahdollista vanhukselta salata sitä, kuka tuo Espanialainen oikeastaan oli ja kumminkin, vaikka hän kuinkin koetteli, näytti hänen kielensä olevan se, joka saattaisi hänet kiini. Hän teki useampia koetuksia päästäksensä pulasta, vaan vanhuksen silmät olivat isketyt häneen, ja hän ampui aina sivu maalin. Hetkisen kuluttua sanoi Wallisari:
"Poikaseni, älä pelkää minua, minä en tahtoisi millään tavalla koukistaa hivuskarvaa päässäsi. En, minä suojeleisin sinua — minä suojeleisin sinua. Tämä Espanialainen ei ole kuuromykkä, sen olet sanonut vasten tahtoasi, ja nyt sinun ei auta sitä enää salata. Sinä tiedät jotakin tästä Espanialaisesta, jota et tahtoisi sanoa. Luota minuun nyt, kerro mitä se on, ja luota minuun — minä en ilmaise sinua."
Huck katsoi hetkisen vanhuksen kunniallisiin silmiin, sitten kuiskasi hän hänen korvaansa:
"Ei se ole Espanialainen — se on Indiani-Joe!"
Wallisari milt'ei hypännyt ylös tuoliltansa. Hetkisen kuluttua sanoi hän:
"Nyt on kaikki selvillä. Kun sinä puhuit korvain poikki leikkaamisesta ja sieramien halkaisemisesta, niin luulin niiden olevan omia keksinnöltäsi, sillä valkoiset ei koskaan kosta sillä tavalla. Vaan Indiani! Se on kokonaan toinen asia."
Einettä syödessänsä jatkoivat he puhettansa, jonka aikana vanhus sanoi, että viimeinen teko, kuin hän ja poikansa tekivät ennen kuin menivät levolle, oli se, että olivat lyhdyn kanssa etsineet veri jälkiä aholta ja sen ympäristöltä. He eivät löytäneet muuta kuin suuren nyytin —"
"Minkä nyytin?"
Jos nämä sanat olisivat olleet salamoita, niin eivät ne nopeammin olisi päässeet Huck'in vaalistuneilta huulilta. Hänen silmänsä seisoivat selällänsä päässä, ja hän tuskin hengitti — odottaen vastausta. Wallisari rupesi — tuiotti vuorostansa — kolme sekuntia — viisi sekuntia — kymmenen — vastasi viimein: