"Mitä nyt Huck?
"He ovat ihmisiä! Yksi heistä varmaankin. Hänellä on vanhan Muff
Potters'in ääni."
"Älähän — onko se totta?"
"Lyönpä vetoa siitä. Ole nyt vaan hiljaa. Hän ei ole mies meitä löytämään. Luultavasti tavallisuuden mukaan humalassa — kirottu, vanha juoppolalli!"
"Hyvä, minä koetan pysyttäytyä hiljaa. He seisottuivat. Eivät saa selvää siitä. Tuossa he ovat taas. Nyt polttavat he. Kylmä taas. Nyt polttavat he uudelleen. Nyt polttavat he, nyt polttavat he! Tällä kertaa hyppäsivät he oikeaan tynnyriin. Huck, minä tunnen vielä yhden heidän äänistänsä; se on Indiani-Joen."
"Niin on — vertä himoavan puoliveren! Minusta olisi ollut, hitto vieköön, paljoa parempi, jos olisivat olleet perkeleitä. Mitähän ne tekevät?"
Kuiskutus loppui nyt kokonaan, sillä nuo kolme miestä olivat saapuneet haudalle, ja seisoivat ainoastaan joitakuita askelia poikien piilo-paikasta.
"Tässä se on," sanoi kolmas heistä, ja sanoja nosti lyhtyä, joka valaisi nuoren tohtori Robinson'in naaman.
Potters ja Indiani-Joe kantoivat paaria, joilla oli nuora ja pari lapiaa. He panivat pois kuormansa ja alkoivat avata hautaa. Tohtori asetti lyhdyn haudan pääpuoleen ja istausi itse selin erästä lehmusta vasten. Hän oli niin lähellä, että pojat olisivat voineet koskea häneen kädellänsä.
"Joutukaa, pojat!" sanoi hän hiljaa. "Kuu voi tulla esiin missä silmänräpäyksessä hyvänsä."