"Kellä?" kysyi Huck.
"Merirosvoilla."
Huck heitti surullisen silmäyksen vaatteillensa.
"Minä pelkään, ett'en ole oikein sopivasti puettu merirosvoksi", sanoi hän, surullisesti juhlallisella äänellä; "vaan minulla ei ole muita vaatteita kuin nämä."
Vaan toiset pojat kertoivat hänelle, että nuo hienot vaatteet saataisiin kyllä pian, kunhan vaan kerran pääsisivät alkuun. He selittivät myöskin hänelle, että hänen riekaleensa kyllä kelpasivat aluksi, vaikka se oli tavallista, että rikkaat merirosvot jo alusta pitäin olivat varustetut sopivilla vaatteilla.
Vähitellen alkoi heidän puheensa vaieta, ja uni salaisesti painaa noiden pienten löysäläisten silmäluomia. Piippu putosi Puna-Käden kädestä, ja hän nukkui uupuneen ja hurskaan unta. Merien-kauhulla ja Mustalla-Kostajalla Espanian mereltä oli vaikeampikin päästä uneen. He lukivat pitkällään ehtoorukouksen sydämessään, kosk'ei siellä ollut ketään, joka olisi voinut heidät pakoittaa lukemaan sitä kovasti ja polvillaan: mielellään olisivat he jättäneet koko rukoilemisen sillensä, vaan he pelkäsivät menevänsä kovin pitkälle ja saattavansa päällensä äkillisen, juuri heitä varten lähetetyn, ukon-nuolen taivaasta. Samalla tulivatkin he unien laitumille, ja liitelivät niiden yli — vaan nyt tuli kutsumaton vieras, joka ei tahtonut rauhottua. Se oli omatunto. He alkoivat vähin pelätä, että olivat tehneet väärin siinä, kun karkasivat kotoansa; sitten juohtui tuo varastettu liha mieleen, ja nyt ne vasta alkoivat oikeat tunnonvaivat. He koettivat poistaa niitä sillä, että muistuttivat omaatuntoansa siitä, että he monta monituista kertaa olivat näpistelleet leivoksia ja omenoita; vaan omatunto ei tullut tyydytetyksi näin vähäpätöisistä vastaväitteistä. Viimein havaitsivat he sen aivan mahdottomaksi kiertää tätä jäykkää teko-asiaa, nimittäin että leivosten ottaminen oli ainoastaan "kaappaamista", kun taas läskin ja muun kalliimman tavaran anastaminen oli selvää varkautta — joka muutamassa Raamatun käskyssä oli kielletty. Niin päättivät he nyt sydämessään, että niin kauan kuin he pysyivät tässä virassa, he eivät toista kertaa halventaisi sitä varkaudella. Omatunto myönsi nyt välirauhan, ja nämä erin-omaisen johdon-vastaiset merirosvot vaipuivat rauhalliseen uneen.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Kun Tom heräsi varhain seuraavana aamuna, oudoksui hän oloansa, eikä tiennyt oikein missä oli. Hän nousi istualleen ja hieroi silmiänsä, nyt alkoi hän vasta käsittää sen, missä oli. Päivä oli valkeamaisillaan, ilma kolkko, ja tuo syvä rauha ja hiljaisuus, joka vallitsi metsässä, saattoi suloisen rauhallisen tunteen. Lehti ei puussa värähtänyt, eikä niin risausta kuulunut, joka olisi häirinnyt luonnon hiljaisuutta. Kaste helmet kiiluivat sekä lehdiltä että ruohoilta. Valkoinen höyty-tuhka kerros peitti tulisijan, josta vielä hieno sinertävä savu nousta kiehkuroi suoraan ilmaan. Joe ja Huck nukkuivat vielä. Nyt kuului erään linnun ääni kaukaa metsästä — toinen lintu vastasi; kohta kuului tikankin takominen. Mikäli tuo kolkko, sumuinen, harmaja-aamu valkeni, sikäli alkoi myöskin äänten moninaisuus lisääntyä, ja elo ilmaantua. Tuo uneksiva poika näki nyt sen kummallisen ilmiön, kuinka luonto puisti unen päältään ja alotti elämänsä. Pienoinen viheriäinen mato tuli madellen pitkin erästä kasteella peitettyä lehteä, vähän väliin nostaen kaksi kolmannesta ruumiistansa ylös "oikaillen" ympärillensä, ja sitten jatkaen matkaansa; sillä hän mittasi, sanoi Tom; ja kun mato omasta valtimuksestaan likeni häntä, istui hän liikkumatonna kuin kanto, ja hänen toiveensa nousivat tai laskeusivat vuorotellen aina sen mukaan kuin olento likeni tai näytti taipuvaiselta kääntymään toiselle tielle. Ja kun se viimein ruumis koukussa, ajateltuaan pitkän piinallisen hetken, astui uskaliaasti Tom'in jalalle, ja alkoi marria pitkin häntä, tykki hänen sydämensä ilosta, sillä tämä merkitsi sitä, että hän kohta saisi uudet vaattet — epäilemättä uhkean merirosvo-vormun. Nyt tuli näyttämölle joukko muurahaisia, tietymättömiltä teiltä, ja alkoivat askareitansa: muuan heistä kulki miehuukkaasti hänen sivuitsensa kantaen hämähäkkiä, joka oli varsinkin viittä kertaa suurempi kuin hän itse, ja koitti hilata sitä ylös puuhun. Muuan punainen, täplikäs Leppäterttu kapusi erään heinän huimaavaan korkeuteen, Tom kuukistui hyvin likellä sitä ja sanoi:
"Leppäterttu, Leppäterttu,
Huonees palaa, lapses poraa;"
se levitti siipensä ja lensi tiehensä, katsomaan miten asian laita oli — joka ei yhtään kummastuttanut poikaa, sillä hän tiesi jo entuudestaan, että tämä hyönteinen oli hyvin herkkä-uskoinen tulipalojen suhteen, ja hän oli väärinkäyttänyt sen yksinkertaisuutta useammin kuin kerran. Sitten tuli sontiainen, ihtipintaisesti kantaen kuormaansa, ja Tom kosketti sitä, nähdäksensä, kuinka se veti jalat allensa ja heittäytyi ikäänkuin kuoliaaksi. Linnut pitivät julmaa meteliä tällä hetkellä. Eräs matkia-lintu istui juuri siinä puussa, jonka alla Tom oli, ja koetti innostuksella matkia kaikkia naapuriansa; sitten paiskautui, ikäänkuin sinertävä salama, rähäjävä harakka istumaan eräälle oksalla niin lähelle poikaa, että hän melkein kädellänsä olisi voinut ottaa sen, ja alkoi uteliaasti pääkallella katsella outoa vierasta. Yksi harmaja orava ja toinen tuota suurempaa punasen-ruskeaa lajia tulivat nyt hypellen esiin, vähän väliin istuutuen katselemaan poikia ja puhuttelemaan heitä, sillä ne luultavasti eivät olleet ennen nähneet inhimillisiä olentoja, ja tiesivät tuskin, jos piti peljätä, tai ei. Luonto oli nyt kokonaisuudessaan hereillä ja liikkeellä, auringon säteet lävistivät paikka paikoin tuon tuuhean lehdikon, ja valaisivat pitkiä juovia metsässä kaikkialle, ja joitakuita perhosia lentää leperteli näyttimölle.