Tom herätti toiset merirosvot, he hyppäsivät kaikki ylös ilohuudolla, ja parin minuutin kuluttua olivat he piehtaroimassa ja ajalemassa toisiansa tuolla kirkkaalla ja matalalla hiekkarannalla. He eivät ikävöineet ollenkaan vähäistä koti kaupunkiansa, joka vielä nukkui sikeimmässä unessa tuon tyynen majesteetillisen joen toisella puolen. Joku satunnainen pyörre, tai vähäinen veden kohoaminen virrassa, oli irtauttanut heidän lauttansa ja vienyt sen mukanansa, joka keksintö ainoastaan ilahdutti heitä, sillä nyt oli se silta, joka vielä yhdisti heidät sivistyksen kanssa, ikäänkuin poltettu.
Kun he palasivat tuli-sijoille, olivat he nälkäiset kuin sudet sekä ihmeellisesti virkistetyt ja iloiset. Hetkisen kuluttua leimusi heidän tulensa uudelleen iloisesti. Huck löysi juuri vierestä lähteen, jossa oli kylmää ja kirkasta vettä; pojat tekivät itsellensä pienet lipit suurista tammen- ja pähkinä-puun lehdistä ja havaitsivat, että vesi, joka oli sekoitettu aarniometsän-hempeydellä, voi kyllin palkita aamu-kahvin. Kun Joe leikkeli läskiä aamiaiseksi, käskivät Tom ja Huck hänen jatkaa työtänsä vielä hetkisen; itse menivät he erään hyvin lupaavan metsä-tylvänteen taakse, joka oli likellä joessa olevaa luotoa, heittivät ulos onkensa, ja saivatkin melkein paikalla vetää ylös palkinnon vaivoistansa.
Joe'lla ei ollut aikaa pitkästyä odotukseen, kun he jo tulivat takaisin, ja toivat mukanansa yhden pulskan lahnan, joitakuita ahvenia ja yhden pienen kattikalan — ruokaa kyllin kyllä kokonaiselle perheelle. He paistoivat kalat sian-rasvassa ja kummastuivat; sillä ei kuunaan ennen ollut mikään kala maistanut heistä niin hyvälle. He eivät tienneet sitä, että kuta pikemmin järvi kalan, pyydettyä saapi tulelle, sitä paremmalta se maistaa; ja sitä he tuskin ajattelivat, minkä vaikutuksen senlainen kastike, jonka uni ja ruumiin-liike raittiissa ilmassa, uiminen ja kova nälkä, teki.
Aamiaisen jälkeen venyivät he siimeksessä, niin kauan kuin Huck poltti piipullisen tupakkia, sitten läksivät he keksintö-retkille metsiin. He kulkivat iloisesti edelleen, murtojen ja pensaikkoen läpi, juhlallisten metsä-ruhtinasten välitse, jotka seisoivat kuninkaallisessa juhlapuvussansa ympäröitynä aina latvasta maahan saakka riippuvilla viinaköynnöksillä. Vähän väliin tulivat he ihanoille ja viehättäville nurmikoille, jotka olivat koristetut kaiken karvaisilla tuoksuvilla kukkaisilla.
He löysivät aina uusia ihailtavia esineitä, vaan eivät mitään, joka olisi kummastuttanut heitä. Saaren he havaitsivat olevan noin kolmen peninkulman pituisen ja neljänneksen leveisen, ja että kapea, tuskin kahden sadan kyynärän leveinen salmi, eroitti sen likimmäisestä rannasta. He uivat melkein joka tunti, joten päivä kului niin, että ilta-rupeama oli jo melkein puolessa kun tulivat tuli-sijoillensa. He olivat nyt kovin nälkäiset kalastamaan, vaan söivät mahdottomasti kylmää sian-lihaa, ja heittäysivät sitten siimekseen puhelemaan. Vaan puhe alkoi vähitellen vaipua, ja loppui viimein kokonaan. Hiljaisuus, juhlallisuus, joka vallitsi metsissä, ja yksinäisyyden tunne alkoi näyttää vaikutustansa poikain mielialassa. He vaipuivat ajatuksiin. Jonkunlainen epävakainen halu valloitti heidät. Vähitellen sai se sekavan muodonkin — se oli alkava koti-ikävä. Itse Finn, Puna-Käsi, uneksi portti käytävistänsä ja tyhjistä viinitynnyreistänsä. Vaan ei kukaan ollut heistä kyllin urhea sanomaan ajatustansa.
Jonkun aikaa olivat pojat kuulleet omituisen äänen ulohtaalta, samoin kuin ihminen usein kuulee esim. kellon nakutuksen, ilman että hän sitä kumminkaan oikeastaan huomaa. Vaan nyt kuului tämä omituinen ääni selvemmin ja ikään kuin pakoitti huomion puoleensa. Pojat hyppäsivät ylös, katsoivat toisiinsa ja seisottuivat kuuntelemaan. Pitkällinen hiljaisuus seurasi, syvä ja häiritsemätöin; sitten kuului jymäjävä jysäys ulohtaalta.
"Mikä se on", sanoi Joe, pidättäen henkeä.
"Sitäpä tässä kummastelen", sanoi Tom.
"Ei se ole ukkoinen", sanoi Huckleberry, hätäytyneellä äänellä, "sillä ukkoinen —"
"Hiljaa!" sanoi Tom; "kuuntele — äläkä puhu."