Senjälkeen olimme melkein aina hänen luonaan, useimmiten makasi toinen meistä hänen yläkojussaan. Hän oli tuntenut itsensä niin kauhean yksinäiseksi ja hänellä oli hädässä lohdutuksena, että hänellä oli seuranaan joku, jonka kanssa hän voi puhella. Me paloimme tietysti uteliaisuudesta päästä salaisuuden perille; mutta Tom sanoi, ettei meidän pitäisi antaa hänen huomata mitään; silloin hän kyllä joskus itsestäänkin alkaisi puhua siitä. Jos utelisimme häneltä, rupeaisi hän heti epäilemään ja olisi vaiti kuin simpukka. Vallan niin kävikin. Helposti huomasi hänestä, että hän olisi kertonut meille mielellään kaikki, mutta joka kerta, kun ajattelimme "Nyt se tulee!" valtasi hänet pelko ja hän käänsi puheen johonkin muuhun. Me saimme sen kuitenkin tietää ja se kävi seuraavasti:
Hän oli ruvennut, näköjään ilman aikojaan, kyselemään meiltä välikannen matkustajista, jotka tulivat ylös ravintolapöydän ääreen paloviinaa ostamaan; me koetimme kuvailla heitä, mutta siihen hän ei tyytynyt, vaan tahtoi tietää kaikki yksityiskohdat. Tom pani parastaan, ja kun hän rupesi kuvaamaan yhtä raaimmista ja repaleisimmista miehistä, lyhistyi Jack Dunlap kauhuissaan kokoon.
"Voi kauhistus, se on yksi heistä! He ovat varmasti laivassa — johan sitä aattelinkin! Toivoin, että olin päässyt heistä, mutta epäilin sitä kuitenkin. Anna mennä vaan!"
Kun Tom kuvasi vielä toisen raa'an ja renttumaisen välikannenmatkustajan, kalpeni Dunlap kauhusta. "Voi armias, se on toinen! Mitä nyt teen? Olisipa nyt edes myrskyinen, säkkipimeä yö ja pääsisin jotenkuten rantaan. Mutta he ovat varmaan lahjoneet jonkun, kengänpuhdistajan tai kantajan, pitämään minua silmällä. Jos onnistuisinkin heidän huomaamattaan pujahtamaan tieheni, ei kuluisi tuntiakaan, ennenkuin he sen tietäisivät."
Levottomana hän käveli edestakaisin. Ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin hän alkoi kertoa, miten hänelle oli käynyt väliin hyvin, väliin huonosti, ja ennenkuin sitä huomasimmekaan, oli hän jo oikealla tolalla.
"Olimme sopineet tarkkaan kaikesta", sanoi hän. "Oli kysymys kahdesta ihmeen kauniista timantista, jotka olivat suuria kuin pähkinät ja joita kaikki ihailivat eräässä St. Louisin jalokivikaupassa. Pukeuduimme hienoihin vaatteisiin ja suoritimme kepposen keskellä päivää. Annoimme lähettää timantit luoksemme hotelliin, ikäänkuin olisimme tahtoneet ostaa ne, jos ne miellyttäisivät meitä, ja lähetimme niiden sijasta jalokivikauppiaalle takaisin kaksi lasinkappaletta, jotka olimme sitä varten varanneet itsellemme, ilmoittaen, että timantit eivät olleet vallan puhtaita ja että pidimme kahdentoistatuhannen dollarin hintaa liian korkeana."
"Kaksitoista — tuhatta — dollaria!" huudahti Tom. "Olivatko ne sitten todella niin paljon arvoiset?"
"Ei senttiäkään vähemmän."
"Ja te livistitte niiden kanssa tiehenne?"
"Muitta mutkitta! Jalokivikauppias ei ehkä tänä päivänäkään vielä tiedä, että häneltä on varastettu. Mutta pidimme sentään epäviisaana jäädä St. Louisiin. Mietimme sinne ja tänne ja päätimme matkustaa yliselle Mississippille päin. Mutta sitä ennen käärimme timantit paperiin, kirjoitimme nimemme päälle ja annoimme paketin hotellinpalvelijalle määräyksellä, ettei hän antaisi sitä takaisin kenellekään meistä, jolleivät toiset kaksi olisi läsnä todistajina. Sitten teimme kävelyretken kaupungille, mutta kukin erikseen; luulen, että meillä kaikilla oli sama aikomus, vaikka en tahdo sitä väittää varmasti."