"Mikä aikomus?" kysyi Tom.
"Ryöstää toisilta."
"Mitä — ettäkö yhden piti ottaa kaikki, sitten kun hän oli sen ensin saanut toisten avulla?"
"Niin juuri."
Tom oli vallan kuohuksissaan siitä. Hän sanoi, että se oli häpeällisin, halpamaisin kepponen, mistä hän milloinkaan oli kuullut. Mutta Jack Dunlap vakuutti hänelle, ettei se ollut hänen ammatissaan mitään tavatonta. Joka kerran oli antautunut sille alalle, hänen täytyi itse katsoa eteensä, koska ei kukaan muu ihminen sitä tehnyt hänen edestään. Sitten hän jatkoi kertomustaan:
"Oli tietysti vaikeata jakaa kaksi timanttia kolmen miehen kesken, sen kai arvaatte. Jos meillä olisi ollut kolme timanttia, niin silloin — —. Mutta mitäpä puhua siitä sen pidemmältä; enempää niitä nyt ei ollut kuin kaksi. Kuljeskelin siis syrjäkaduilla ja mietin, miten voisin saada timantit kynsiini. Jos se onnistuisi, aioin pukeutua niin, ettei kukaan tuntisi minua, ja puikkia tieheni. Ostin sitä varten itselleni valeparran, siniset silmälasit ja maalaispuvun, jonka näette nyt ylläni, ja pistin kaikki matkalaukkuun, jonka olin ottanut mukaani. Kun kuljin erään puodin ohi, jossa myytiin kaikenlaista tavaraa, katsoin ikkunasta sisään. Siellä seisoi Bud Dixon, yksi meidän joukosta. 'Tahdonpa nähdä, mitä hän ostaa', ajattelin itsekseni ja piilouduin, mutta seurasin tarkasti kaikkia hänen hommiaan. No, mitä luulette hänen ostaneen? — Sitä ette aavista ikipäivinänne, pojat. Ei muuta kuin pienenpienen ruuvimeisselin."
"Kummallista! Mitä hän sillä teki?"
"Sitä minäkin ajattelin itsekseni. Tuumin puhki pääni, mutta en voinut sitä keksiä. Vanhojen vaatteitten kauppiaalta hän osti vielä punaisen flanellipaidan ja risaiset vaatteet, samat, jotka hänellä nytkin on yllään teidän kuvauksestanne päättäen. Kun olin sen nähnyt, menin telakkaan ja piilotin tavarani jokilaivaan, jolla aioimme matkustaa. Kun sitten taas kuljeskelin pitkin katuja, näin toisenkin toverini tekevän ostoksiansa. Illan suussa haimme timantit hotellista ja menimme laivaan.
"Nyt olimme pulmallisessa asemassa, sillä emme uskaltaneet ruveta levolle. Miten olisimme muuten voineet pitää silmällä toisiamme? Välimme olivat näet olleet jo pari viikkoa huonot, ja pidimme yhtä vain niin kauan, kuin asiat vaativat. Kaksi timanttia kolmea henkilöä kohti, siinä pulma! Ensin söimme illallista, sitten tupakoimme ja kävelimme kannella keskiyöhön asti. Vihdoin menimme minun kajuuttaani, tarkastimme, että timantit olivat vielä paperissa, ja asetimme ne alempaan vuoteeseen, jossa voimme kaikki kolme pitää niitä silmällä. Sitten istuimme sanaakaan hiiskumatta ja kävimme yhä unisemmiksi. Bud Dixon antautui ensin väsymyksen valtaan; hänen päänsä vaipui rintaa vasten, ja hän kuorsasi, niin että tärisi. Silloin osoitti Hal Clayton ensin timantteja ja sitten ovea. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti, kurotin käteni paperia kohti ja otin sen. Odotimme nyt hetkisen, mutta Bud nukkui edelleen eikä liikahtanut. Väänsin hiljaa avainta ja painoin ovea; sitten hiivimme varpaisillamme ulos ja suljimme oven perässämme äänettömästi.
"Laiva lipui hiljalleen jokea pitkin; pilvet peittivät kuun, eikä kukaan huomannut meitä. Sanaakaan sanomatta menimme suoraan yläkannelle ja asetuimme istumaan aivan laivan reunalle kansi-akkunan luo. Tiesimme kumpikin, mitä se merkitsi; ei ollut tarvis mitään selityksiä. Jos Bud Dixon heräisi ja näkisi, että timantit olivat poissa, tulisi hän suoraan perässämme, sillä hän ei tiennyt, mitä pelko oli. Silloin oli aikomuksemme viskata hänet laidan yli tai uhrata yrityksessä henkemme. Minua pöyristytti, kun ajattelinkin sitä, sillä en ole niin rohkea kuin moni muu; mutta en uskaltanut näyttää pelkoani, sillä silloin olisi minulle käynyt huonosti. Toivoin yhä, että laiva laskisi johonkin laituriin, että voisimme hypätä maihin ja välttää kaiken hälinän, sillä Bud Dixonin kanssa ei ollut leikittelemistä.