"Mutta tunti toisensa jälkeen kului, kuljimme yhä eteenpäin eikä miestä kuulunut kannelle. Kun päivä alkoi sarastaa eikä Budia vieläkään näkynyt, heräsi meissä epäluulo. 'Hän pitää meitä ehkä pilkkanaan', arveli Hal, 'avaapa paperi!' Sen tein ja, kautta sieluni, siinä ei ollut mitään, paitsi pari sokerinmurua! Siitä syystä hän siis oli saattanut kuorsata koko yön niin rauhallisesti! Ovela mies, niin totta kuin elän. Hänellä on täytynyt olla käsillä kaksi aivan samanlaista paperia, jotka hän on vaihtanut aivan nenämme edessä.
"Hämmästyksemme ei ollut vähäinen, mutta pian meillä oli uusi suunnitelma valmis. Meistä näytti viisaimmalta hiipiä takaisin kajuuttaan, panna paperi entiselle paikalleen eikä olla huomaavinamme, että hän teeskennellyllä kuorsaamisellaan oli pitänyt meitä pilkkanaan. Emme tahtoneet poistua hänen vierestään; aioimme ensimmäisenä iltana maihinmenon jälkeen juottaa hänet juovuksiin, tarkastaa hänen vaatteensa, ottaa timantit ja, jos mahdollista, nitistää hänet hengiltä, sillä hän olisi aina ollut kintereillämme, riistääkseen meiltä takaisin saaliimme, emmekä olisi olleet hetkeäkään varmat hengestämme. Tuuman onnistuminen oli minusta kuitenkin sangen epäilyttävää. Ei ollut vaikeata juottaa Budia juovuksiin, mutta mitäpä meitä hyödyttäisi, jos hakisimme ja hakisimme emmekä sittenkään löytäisi mitään.
"Yht'äkkiä juolahti mieleeni ajatus, joka miltei salpasi hengen minulta; mutta samassa muuttuikin mieleni taas iloiseksi ja kepeäksi. Pidin nimittäin saapastani kädessä, vetääkseni sen jalkaan, ja kun loin silmäyksen anturaan, johtui mieleeni salaperäinen pieni ruuvimeisseli. Muistatteko vielä sitä?"
"Se on tietty", huudahti Tom aivan kiihtyneenä.
"No, kun katselin korkoa, tiesin samassa, mihin Bud oli piilottanut timantit. Katsokaa tänne — tämä teräslevy tässä on kiinnitetty pienillä ruuveilla; ainoat ruuvit, jotka tuolla miehellä oli, olivat hänen kenkänsä koroissa, ja kun hän tarvitsi ruuvimeisseliä, tiesin hyvin, mihin."
"Eikö se ole mainiota, Huck?" huudahti Tom väliin.
"Kun tulimme kajuuttaan, kuorsasi Bud Dixon vielä, ja myös Hal Clayton nukahti pian, mutta minä en — eläissäni en ollut vielä ollut niin virkeä. Etsin lattialta pientä nahkapalasta. Pitkään aikaan en keksinyt mitään, mutta vihdoin sen äkkäsin. Se oli pyöreä, pieni palanen, melkein maton värinen ja noin pikkusormeni pään vahvuinen. Aha, ajattelin, pesässä, josta tämä on kotoisin, on timantti. Toisenkin palasen löysin hiukan etsittyäni.
"Aatelkaapa nyt sitä hävyttömyyttä! Mies oli vallan tarkalleen arvannut, mitä me tekisimme, ja me tyhmeliinit olimme menneet sokeasti ansaan. Samaan aikaan kun me odotimme häntä ylhäällä yläkannella, heittääksemme hänet veteen, istui hän alhaalla, ruuvasi kaikessa rauhassa teräslevyt irti, leikkasi reiät korkoihinsa, pisti timantit niihin ja ruuvasi levyt taas paikoilleen. Ensi luokan kettu, eikö totta?"
"Ei, sellaista en ole vielä ikinä kuullut", huudahti Tom täynnä ihmettelyä.