"Mutta, Tom, kuulimmehan huudon!"
"Onko se mikään todistus, että joku on tapettu? — Ensin näimme neljä miestä juoksevan ja sitte tuli tämä käyden metsästä. Me pidimme häntä haamuna, mutta se oli yhtä vähän haamu kuin sinä. Se oli Jack Dunlap itse, ja hän se on, joka istuu tuolla ja näyttelee vierasta ja kuuromykkää, aivan niinkuin hän lupasi meille. Tuo — kummitus! Ei, lihaa ja luuta hän on, siitä lyön vetoa vaikka mitä."
Nyt huomasin minäkin, että olimme erehtyneet, ja molemmat olimme sydämestämme iloisia, ettei Jackia oltu murhattu. Mutta mitä meidän oli nyt tehtävä? Puhuteltavako häntä, vaiko oltava, ikäänkuin emme tuntisi häntä? Tom katsoi parhaaksi kysyä häneltä itseltään, miten hän itse tahtoisi. Hän meni siis suoraan häntä kohti, samalla kun minä pysyin hiukan taampana, siltä varalta, että se sittekin olisi kummitus.
Kun Tom oli aivan lähellä häntä, sanoi hän:
"Hyvää päivää! Olemme sangen iloissamme, Huck ja minä, nähdessämme teidät jälleen. Älkää pelätkö, että ilmaisemme teidät. Jos katsotte sen paremmaksi, tahdomme olla, ikäänkuin emme olisi ikinä tunteneet teitä. Sanokaa vain, onko se tahtonne. Voitte siinä tapauksessa luottaa meihin lujasti; antaisimme ennen hakata poikki kätemme kuin tuottaisimme teille mitään vahinkoa."
Ensin hän näytti hämmästyvän sangen suuresti, nähdessään meidät, eikä tuntunut lainkaan iloiselta. Mutta Tomin puhuessa hänen kasvonsa kirkastuivat, ja lopulta hän hymyili, nyökkäsi useampaan kertaan, teki kaikenlaisia merkkejä käsillään ja sanoi: "Goo-goo-goo-goo", aivan kuin kuuromykkä.
Samassa näimme pari Steffen Nickersonin väestä, jotka asuivat niityn toisella puolella, lähestyvän.
"Te näyttelette vallan erinomaisesti", sanoi Tom; "tietysti teidän täytyy harjoitella niin paljon kuin voitte, meidän niinkuin muidenkin läsnäollessa, että voitte olla varuillanne ettekä unhota osaanne. Tahdommekin tulla niin vähän kuin mahdollista tiellenne emmekä ilmaise ainoallekaan ristinsielulle, että tunnemme teidät. Mutta antakaa meille tieto, jos joskus tarvitsette apua."
Kun kohtasimme Nickersonin miehet, pysähtyivät he tietysti ja kysyivät, kuka tuo vieras tuolla oli, mikä hänen nimensä oli, mistä hän tuli, oliko hän baptisti vai metodisti, vapaamielinen vai vanhoillinen, ynnä muita sensuuntaisia kysymyksiä, jommoisia me amerikkalaiset aina jonkun uuden henkilön esiintyessä teemme. Mutta Tom vastasi, ettei hän ollut tullut kuuromykän merkeistä ja muista luonnonäänistä sen viisaammaksi. Suurella jännityksellä katselimme nyt etäämpää, kuinka he rupesivat tutkimaan Jackia. Vasta kun näimme hänen tekevän merkkejään ja tiesimme, että kaikki kävisi hyvin, rauhoituimme taas ja kiiruhdimme tiehemme, koska tahdoimme ehtiä välitunniksi koululle.
Oli sangen harmillista, että Jack ei voinut kertoa meille, mitä vaahterametsikössä oli tapahtunut ja oliko hän ollut vähällä menettää henkensä; mutta Tom huomautti vallan oikein, että ihminen Jackin asemassa ei voinut olla kylliksi varovainen ja että oli viisainta olla vaiti, jottei antautuisi alttiiksi millekään vaaralle.