Välitunnilla oli hyvin hauskaa; kaikki pojat ja tytöt olivat iloissaan nähdessään taas meidät. Molemmat Hendersonit olivat koulumatkallaan kohdanneet kuuromykän, josta syystä muut kadehtivat heitä suuresti, kaikki kun paloivat uteliaisuudesta nähdä hänet eivätkä osanneet puhua mistään muusta.
Ei ollut suinkaan mikään pieni kieltäymys Tomilta olla mitään ilmaisematta. Jos olisimme voineet kertoa kaikki, miten olisikaan meitä ihailtu! Mutta paljoa sankarillisempaa oli sentään olla vaiti. Miljoonan pojan joukosta olisi tuskin tavannut kahta, joille se olisi onnistunut. Siitä oli Tom ainakin vakuutettu, ja loppujen lopuksi, täytyi kai hänen se tietää parhaiten.
YHDEKSÄS LUKU.
Seuraavina kahtena tai kolmena päivänä kulki kuuromykkä naapurista toiseen ja oli pian yleisesti suosittu. Jokainen oli ylpeä saadessaan seurustella niin merkillisen henkilön kanssa; häntä kutsuttiin aamiaisille, päivällisille ja illallisille, häntä kestittiin parhaan mukaan eikä väsytty töllistelemästä häntä. Ihmiset olisivat mielellään halunneet tietää hänestä enemmän, mutta hänen merkkejään he eivät ymmärtäneet — hän ei kai itsekään tiennyt, mitä ne merkitsivät. Mutta hänen luonnonääniään he sensijaan ihmettelivät suuresti ja olivat iloissaan, kun hän päästeli niitä. Myöskin ojensi hän ihmisille kivitaulua ja -kynää, jotta he voisivat tehdä hänelle kysymyksiä; mutta vastauksia, jotka hän kirjoitti sille, ei voinut lukea kukaan, paitsi Brace Dunlap, vaikka se oli hänellekin vaikeata; kuitenkin hän älysi ainakin sisällyksen. Hän sanoi, että kuuromykkä oli kaukaa ja ennen ollut hyvissä olosuhteissa, mutta oli sitte joutunut huijarien käsiin, jotka olivat käyttäneet väärin hänen luottamustaan. Nyt hän oli köyhä eikä tiennyt mistä saisi leipänsä.
Yleisesti kiitettiin Bracea siitä, että hän oli niin avulias vieraalle. Hän oli antanut hänelle asunnoksi pienen hirsivajan, hänen neekeriensä oli pidettävä se kunnossa ja vietävä hänelle ruokaa niin paljon kuin hän tahtoi.
Meidänkin talossa kävi kuuromykkä usein, koska setä Silasille tuotti lohdutusta nähdä henkilö, joka oli surun sortama niinkuin hänkin. Tom ja minä olimme, ikäänkuin emme olisi häntä nähneet vielä milloinkaan, ja hänkin tekeytyi meihin nähden aivan vieraaksi. Perhehuolista puhuttiin hänen läsnäollessaan ujostelematta, mikä itse asiassa ei ollut vahingoksi. Tavallisesti hän ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään huomiota, mutta teki sen kumminkin usein.
Kun oli kulunut kolme päivää, alkoivat naapurit käydä levottomiksi Jupiter Dunlapin viipymisen tähden. Ihmiset kyselivät toisiltaan, minne hän oli joutunut; pudistettiin päätä ja pidettiin asiaa sangen kummallisena ja selittämättömänä. Taas kului pari päivää; silloin levisi huhu, että hän oli ehkä murhattu. Se herätti tietysti suurta huomiota ja loppumattomia puheita. Lauantaina meni ihmisiä suurin joukoin metsään nuuskimaan ruumista. Tom ja minä menimme myös mukaan ja autoimme etsimisessä. Tom ei saattanut mielenliikutukselta syödä eikä nukkua päiväkausiin ja hehkui innosta, koska hän arveli, että jos me löytäisimme ruumiin, tulisimme kuuluisiksi ja nimemme olisi kaikkien suussa.
Toiset kyllästyivät lopuksi ja heittivät etsimisen. Mutta Tom ei ajatellutkaan sellaista, hän oli väsymätön. Koko yönä hän ei ummistanut silmiään, vaan mietti jotain suunnitelmaa, ja kun aamu valkeni, oli asia selvinnyt hänelle. Suurimmalla kiireellä hän haki minut vuoteestani.
"Pian, Huck, vaatteet päälle", huudahti hän, "nyt sen tiedän! Me tarvitsemme vainukoiraa."
Kaksi minuuttia myöhemmin juoksimme hämärissä jokea pitkin kylään päin. Vanhalla seppä Jeff Hookerilla oli koira, jonka Tom aikoi lainata häneltä.