Meillä oli mahdoton onni. Höyrylaivalla, joka kulki pohjoisesta suoraan
Louisianan suoseutuun, matkustimme pitkin koko Mississippiä alas
Arkansasiin farmille saakka eikä meidän tarvinnut edes muuttaa laivaa
St. Louisissa. Melkein tuhannen mailia yhteen menoon!
Höyrylaivalla tuntui sangen yksinäiseltä, sillä harvalukuiset matkustajat olivat vanhoja miehiä, jotka istuivat kannella kaukana toisistaan ja nukkuivat tai olivat ääneti. Neljä päivää kesti matka ylisellä Mississippinä, sillä jouduimme usein matalikolle, mutta ikävältä ei meistä pojista lainkaan tuntunut — kuinka voisikaan olla ikävä, kun on matkalla! —
Heti matkan alussa olimme minä ja Tom urkkineet, että joku varmaankin makasi sairaana viereisessä kajuutassa, koska ruoka aina kannettiin sinne sisään. Me tiedustelimme asiaa, ja tarjoilija sanoi, että mies siellä sisällä ei näyttänyt ollenkaan sairaalta.
"Mutta hänen täytyy olla sairas."
"Hyvin mahdollista — en tiedä — minusta näyttää, että hän tekeytyy kipeäksi."
"Miksi niin luulette?"
"No, jos hän olisi sairas, riisuisi hän toki vaatteet päältään, mutta sitä hän ei tee. Ainakin saappaat hänellä on aina jalassa."
"Onko se mahdollista? Silloinkin, kun hän asettuu levolle?"
"Silloinkin."
Salaisuus! Se oli vettä Tomin myllyyn.