Caleb ei kohottanut edes katsettaan. »Niin», hän sanoi hajamielisesti tutkien paperia edessään.
»Hirveä onnettomuus, mikä sattui Aronsonin pojille neljä, viisi vuotta sitten. Fusi ei ole enää entisellään sen jälkeen.»
»Surullista se oli», sanoi Amelia.
»Ei kukaan näytä olevan oikein perillä asiasta», mrs. Sandbo jatkoi. »Kummallista, ettei kukaan sattunut olemaan lähellä, jotta olisi voinut pelastaa heidät ja viedä heidät yöksi suojaan. Eivät he olleet niinkään kaukana ihmisasunnoista paleltuessaan kuoliaaksi.»
»Myrsky tietenkin pidätti ihmiset kotosalla, mrs. Sandbo», kiiruhti
Amelia sanomaan.
»Niin, ja kulkutauti oli myös liikkeellä.»
»Minun taitaa täytyä palata puutarhaan, mrs. Sandbo», sanoi Amelia vilkaisten Calebiin. »Poimin herneitä illalliseksi, ja kello on jo neljä.»
»Hyvänen aika, olenpa viipynyt jo kovin kauan! No niin hyvästi, miss
Archer. Älkää välittäkö tuosta Thorvaldsonista. Hän on ilkeä mies.
Hyvästi mr. Gare. Hyvää heinäonnea.» Hän kiiruhti ulos hameitten
kahistessa kuin paperi. Amelia seurasi kiitollisena hänen jäljessään.
Kun mrs. Sandbo oli lähtenyt, yskäisi Caleb hiukan ja pani paperin takaisin laatikkoon. Hän ei ollut lukenut siitä sanaakaan. Hän sulki laatikon, väänsi avaimen lukkoon ja pisti sen liivintaskuunsa, missä hänellä oli suuri hopeakellonsa. Lipaston laatikossa Caleb säilytti kirjeitään ja papereitaan, joihin ei kukaan muu perheen jäsen koskaan kajonnut.
Amelia tuskitteli puutarhassa, mitähän Caleb sanoisi hänen palatessaan takaisin. Hän otaksui, että Caleb oli tullut huoneeseen vain kiusatakseen häntä ja näyttääkseen, että hän tiesi mrs. Sandbon olevan talossa.