»Ei ennen ollutkaan, mutta nyt on», Mark hymyili Lindille. »Ainakin lokakuun loppuun.»
Mark auttoi Lindin alas hevosen selästä ja otti vastaan käärön, jonka tämä ojensi hänelle.
»Me olemme herättäneet pahennusta», Lind sanoi. »Ruohoaavikko on nähnyt meidän ratsastavan yhdessä.»
»No — sitten meidän on heti mentävä naimisiin, Oeland kadottaa ensiluokkaisen opettajan», Mark sanoi.
»Ei — kiusallakaan me emme sitä tee», Lind nauroi. »Mutta tuossa on herkullinen kananpoika. Mrs. Gare on kovin herttainen. Voisin ottaa tuon vanhan miehen hengiltä vaikka kymmenesti päivässä. Siinä piilee varmaan jokin kaamea salaisuus, joka pidättää tuota vaimo parkaa hänen luonaan.»
Mark tarttui Lindin hartioihin ja suuteli häntä lukemattomat kerrat, riistäen hatun hänen päästään, jotta hän saattoi upottaa kasvonsa Lindin hiuksiin.
»Olet aivan liiaksi suloinen ollaksesi elävä olento», Mark kuiskasi.
»Joskus pelkään, että vain uneksin sinusta.»
Lind suuteli Markin käsiä, jotka olivat kovettuneet. »Eikös se ole kumma?» hän sanoi tarkastaen kovettumia. »Tohtori ei tunne enää heikkoa potilastaan.»
He astuivat huoneeseen käsivarret kiedottuina toistensa ympärille, sillä sinne ei kenenkään ohikulkijan silmä voinut tunkeutua. Kun he istuivat illallispöydässä, kertoi Mark saaneensa kirjeen Anton Klovaczilta, joka aikoi palata kotiin muutaman viikon kuluttua. Kirje oli ollut epätoivoinen; Mark arveli, ettei lääkäri ollut antanut hänelle paljon toiveita. Anton oli viettänyt kesää parantolassa, mutta hänen varansa olivat nyt loppumaisillaan, ja farmilla oli tehtävä paljon parannuksia, ennenkuin valtio suostuisi luovuttamaan sen hänelle.
»Minä jään tänne siihen asti kuin talvityöt alkavat, Lind, ja autan tuota mies parkaa. Se merkitsee siis sitä, että me saamme olla yksissä.»