Lind katsoi Markiin miettivänä. Siihen aikaan villihanhet muuttivat etelään. Äkkiä hän tarttui Markin käsiin ja painoi ne rintaansa vasten. »Armaani — minä rakastan sinua», hän sanoi. Mark veti hänet syliinsä ja he istuivat pitkän aikaa sanomatta sanaakaan.
Lind läksi varhain kotiin ja he päättivät tavata toisensa jälleen seuraavana päivänä Yellow Postissa.
IV.
Caleb kävi nyt joka päivä peltojansa katselemassa ja seurasi tarkasti ilman vaihteluja. Joka ilta viikon aikana hän läksi lyhtyineen ulos, sillä aikaa kuin toiset olivat lypsyllä, ja palasi takaisin vasta pimeän tultua. Hän ei puhunut kellekään paitsi määrätessään mitä kulloinkin oli tehtävä; ruokapöydässä hän istui aina aivan ääneti. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan keskittyneet maan kasvuun, ikäänkuin hän olisi ravinnut sitä omalla hengellään.
Hän oli niin ihastunut pellavapeltoonsa, joka parhaillaan loisti sinisenä kukkasista, ettei hän edes muistanutkaan Ameliaa. Tuolla sinisellä pellavapellolla oli niin suuri voima, että se kohotti ihmisen sellaisten turhanpäiväisyyksien kuin syntymän, elämän ja kuoleman yläpuolelle. Se oli vieläkin tärkeämpi kuin näkymätön Jumala. Se ei vaatinut vain sitä, mikä oli hyvää hänessä, vaan myöskin kaiken pahan, kehnon.
Caleb seisoi pitkät ajat pellavapellon aidan luona. Sitten hän kääntyi äkisti nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän tunkeutui rautalanka-aidan läpi ja tunnusteli käsin kukkia.
Kylvöheinä ja ruis kasvoivat ikäänkuin joku olisi työntänyt niitä juuresta käsin ylöspäin. Rehukauran tähkät olivat myös painavat, olki pitkää ja keltaista. Ja karja sekä hevoset laitumella kasvoivat ja lihoivat.
Martin, joka suoritti omantunnontarkasti jokapäiväiset työnsä, tiesi, että kaikki merkit olivat hyvät.
»Emmeköhän me voisi ruveta rakentamaan keväällä?» hän kysyi Calebilta.
Uusi Talo häämöitti suurena ja kauniina hänen mielessään.
»Rakentamaan? Mitä?» Caleb sanoi hajamielisesti. Hän tähysteli lännen puolelle, missä hän luuli näkevänsä joitakin lehmiään Thorvaldsonin kesannolla.