»Asuinrakennusta.»
»Asuinrakennusta? Ha, haa! Naiset ovat varmaankin saaneet sinut pauloihinsa. Miksi ihmeessä tahdot rakentaa talon, kun meillä on jo ennestään? Ha, haa!» hän naureskeli itsekseen Martinin kuvitteluille.
Martin halkaisi hirren kovalla iskulla. Turhaan hän oli siis uneksinut.
Siinä kaikki. Mutta Caleb ei voinut ikuisesti elää.
Caleb odotti markkina-aikaa ja päätti myödä osan karjastaan. Tie Nykerkin Sidingiin oli kuiva ja kova; helposti karja saataisiin sinne kuljetetuksi. Hän kutsui Martinin ja Ellenin luoksensa arkihuoneeseen ja käski heidän valmistua lähtemään huomisaamuna. Sitten Martin läksi ulos Calebin kanssa ja erotti viisitoista sonnivasikkaa ja lehmää karjasta. Näiden joukossa olivat molemmat ne sonnit, jotka Judith oli valinnut itselleen niiden kahden sijaan, jotka keväällä oli myöty.
»Nuo ovat Judithin omat», sanoi Martin.
»Mitä? Judithinko — niin, aivan niin», Caleb myönsi. »Hän saa niistä rahat.» Hän ylpeili omasta rehellisyydestään.
»Mutta hän ei tahdo myödä niitä ennenkuin syksyllä.»
»Loruja — loruja. Lihan hinta laskeutuu.»
Judith, joka oli Lindin kanssa Yellow Postissa, ei ollut näkemässä, kun sonnit vietiin tarhaan. Seuraavana aamuna Martin ja Ellen läksivät matkaan jo ennen aamun sarastusta, jolloin Judith auttoi Ameliaa aamuaskareissa. Niinpä hän ei nähnyt, kun karjan punaisen ja mustan valkeat kyljet heilahtivat harmaassa ilmassa. Vasta sitten, kun Martin ja Ellen olivat jo poissa, hänen mieleensä juolahti, että hänen olisi täytynyt pitää silmällä sonnejaan.
Edellisenä päivänä Yellow Postissa Judith oli myönyt villat, jotka hän oli piilottanut ullakolle. Hän oli pyytänyt, ettei Johanneson mainitsisi mitään myönnistä Calebille. Kauppias oli maksanut ne, ja Judith oli lähettänyt rahat kaupunkiin saadakseen kangasta pukua varten, jonka Lind oli luvannut ommella hänelle.