Judith huomasi pian, että hänen sonninsa oli viety. Hän uhkasi vaatia maksua niistä. Caleb oli lähtenyt Yellow Postiin, ja Judith odotti hänen kotiintuloaan, voidakseen ottaa kysymyksen esille.
Yellow Postissa Johanneson kysyi ivallisesti Calebilta, oliko hänellä vielä samoja villoja, joita Judith oli käynyt myömässä. Caleb hymyili ystävällisesti ja vastasi kieltävästi.
Saapuessaan kotiin hän astui hitaasti Amelian luo. Tämä peräytyi.
»Vai aikoo hän livistää tiehensä? Täytyihän sen jollakin tavalla tulla ilmi! Ja sinä yllytät häntä, vai mitä?» Calebin ääni surahteli ja alahuuli työntyi eteenpäin. Amelia kalpeni.
»Mitä — mitä sinä tarkoitat?»
»Mitäkö minä tarkoitan? Kyllä sinä tiedät. Sinä tiedät, että hän piilotti villoja — sinä tiedät, että hän möi ne, sinä —»
»En minä tiedä — mitä villoja? — olihan hänellä villoja, omista lampaistansa —»
»Ei hänellä ole omia lampaita — nyt enää. Kuuletko!» Caleb sylkäisi mennessään ulos. Amelia, peläten kaikkea sitä pahaa, mitä voisi vielä tapahtua, pyyhkäisi hiukset otsaltaan. Tämä alituinen pelko alkoi hermostuttaa häntä.
Judith kohtasi Calebin tiellä. Halkokantamus käsivarrellaan hän sanoi hänelle: »Minä tarvitsen rahat niistä kahdesta sonnista, jotka sinä lähetit kaupunkiin.»
»Suu kiinni! Mene puhumaan äitisi kanssa. Hän näyttää sinulle, että kannattaa olla rehellinen.»