Judith oletti näkevänsä Amelian kyynelissä. Mutta sen sijaan tämä olikin aivan tyyni. »Isä on saanut tietää, että sinä möit villat», sanoi hän riipiessään herneitä.
»Mitäs sitten? Suuttuiko hän?»
»Sinun olisi pitänyt kertoa hänelle.»
»Kertoako hänelle — helkkarissa! Minä en kerro hänelle tästä lähin enää kerrassaan mitään. Ja niin pian kuin heinänteko on päättynyt, lähden minä pois talosta.»
»Ei, Judith, sitä sinä et tee.»
Judith kääntyi äitinsä puoleen. »Miksikä en? Kuka voi minua estää?
Hänkö?» Hän osoitti ruskealla käsivarrellaan ovea kohti.
»Ei. Jos sinä lähdet, niin teet sen vastoin minun tahtoani etkä saa tulla takaisin.» Amelia oli suoristanut selkänsä ja hänen äänensä kuului kovalta ja jyrkältä.
»Sinäkö? Mitä — jos —» Judith seisoi hetken aikaa sanattomana.
»Sinä et saa lähteä täältä, Judith, ennenkuin olet kyllin vanha huolehtiaksesi itsestäsi», Amelia sanoi lempeämmin. »Et ole koskaan ollut muualla, ja sinä tulet vain onnettomaksi.»
Judith katsoi tutkivasti äitiin. Sitten hänen kasvonsa alkoivat punoittaa.