»Sinä valehtelet! Se ei ole todellinen syy. Sinä pelkäät — pelkäät, että isä kostaa sinulle, jos annat minun lähteä pois! Sinä tahdot pitää meidät kaikki täällä, jotta me suojelisimme sinua häntä vastaan, siksi että pelkäät häntä kuin mieletön! Sinä olet raukka!» Judithin ääni oli katkera ja kyyneleet värähtelivät hänen silmissään. Amelia hätkähti ikäänkuin peläten Judithin lyövän häntä. Äkkiä Judith hyökkäsi ovesta ulos, hyppäsi Princen selkään, joka oli aitauksessa, ja kiiti kuin tuuli alas metsätielle.
Judith piiskasi hevosta hurjasti ja painoi korkonsa sen kylkiin. Hän raivosi hevoselle, kun hän ei voinut hillitä mieltään. Hevonen, joka halusi vapautua taakastaan, alkoi hyppiä ja keikkua kuin keinulauta, heitellen kavioitaan ilmaan. Judith nauroi ja huusi. Hevonen nelisti hirveää vauhtia ja poikkesi vihdoin tieltä aholle, jonka takana se näki aidan. Aho oli täynnään kantoja, ja elukka kompastui heittäen Judithin päänsä yli maahan. Tyttö putosi kyljelleen, ja terävä kanto haavoitti häntä käsivarteen. Hän makasi jonkun aikaa liikkumattomana maassa jonkunmoisen huumeen vallassa, silmät ummessa. Sitten hän tarkasteli käsivarttaan ja vilkaisi hevoseen. Tämä oli noussut haavoittumattomana pystyyn ja seisoi nyt tien vieressä.
Judith kietoi hihan käsivartensa ympärille, jotta haavaa ei näkyisi, pysähdytettyään ensin verenvuodon kuivalla sammaleella. Sitten hän nousi Princen selkään ja ratsasti kotiin. Hän ei kertonut kellekään seikkailustansa ja sitoi käsivartensa niin, ettei kukaan huomannut sen vioittuneen.
YHDESTOISTA LUKU.
I.
Oelandissa ei ollut minkäänlaisia pyyntilakeja vallalla paitsi niitä, joista väestö itse oli keskenään sopinut. Kaikilla oli lupa kalastaa suurin osa vuotta, samantekevää, sattuivatko maat ulottumaan järvien rantaan vai ei. Vanha tapa oli sellainen, ettei rantapalstojen omistajilla ollut etuoikeutta itse järveen. Niinpä Caleb ei ymmärtänyt, miksikä hänen olisi pitänyt ottaa huomioon Bjarnassonien hempeämielisyys ja olla ilman kalaa, kun hän näin saattoi olla tuhlaamatta rahaa lihan ostoon. Hän päätti, että syksyn kuluessa hänen talossaan ei tulisi olemaan kalan puutetta, yhdentekevää, olivatko molempien hukkuneiden miesten ruumiit löydetyt vai eivät. Parasta oli heti saada Bjarnasson käsittämään tämä asia, vaikka kesällä olikin niukasti aikaa kalastamiseen, eikä kalaa käynyt säilyttäminen kuin korkeintaan päivän verran.
Eräänä päivänä ennen heinänteon alkua hän lähetti Martinin järvelle. Martin epäröi, ja vain vastahakoisesti, niinkuin niin usein muulloinkin, hän alistui Calebin käskyyn. Siitä huolimatta hän läksi matkaan, onget ja kalastuskojeet rattaillansa sekä pieni verkko, jonka Caleb oli lainannut eräältä sekarotuiselta mieheltä Yellow Postissa. Martin ymmärsi, mikä tarkoitus tällä verkolla oli, ja se olikin hänelle erikoisesti vastenmielinen, vaikkei hän sanonut mitään. Hän arvasi, että Caleb aikoi myödä ne kalat, joita hän ei voinut itse käyttää, luultavasti Johannesonille Yellow Postiin.
Martinin pitkät kasvot venyivät vielä tavallista pitemmiksi, kun hän ajoi tietä myöten lännen puolelle. Mies saattoi joskus rehellisellä tavalla tehdä jotain väärääkin, kuten riistää toisen omaisuutta antaakseen toiselle, joka oli ravinnon puutteessa. Mutta tämä tehtävä, mikä hänelle nyt oli annettu, ei ollut oikea eikä tarpeellinen.
Ajaessaan tasankoa pitkin hänen katseensa kiintyi ruohoaavikkoon, joka levisi etelän puolella. Siinä oli Calebin laidunmaa, avara ja tasainen alue, jossa kaksi metsikköä tarjosi elukoille suojaa. Suuri karjalauma oli joutunut hajalleen, joukossa olivat myös hevoset. Lypsylehmät olivat erillään, ruohokkaammalla nummialueella pohjoisen puolella. Martin tunsi katkeraa tuskaa katsellessaan tätä isänsä itaruuden todistusta. Tämä suuri karja merkitsi monen unelman tuhoutumista. Uutta asuinrakennusta he eivät saisi ensi keväänä, mutta sen sijaan karja olisi kahta vertaa lukuisampi — ehkäpä myös idän puolella kasvava pellavapelto ulottuisi kauemmaksi aivankuin kitsas käsi, joka yritti riistää itselleen maata.
Martin oli kiintynyt maahan, mutta se ei yksin riittänyt hänelle. Hän oli uneksinut uudesta talosta, hän oli toivonut omin käsin ja oman tahtonsa ohjaamana voivansa luoda jotain. Nyt sekin toivo oli pettänyt. Ei mitään muuta kuin raataa ainoattakaan unelmatta. Caleb olisi tehnyt paremmin, jos hän olisi sallinut hänen elää harhaluulossaan, kunnes heinä olisi saatu tehdyksi — unelma olisi silloin keventänyt työtaakkaa. Harhaluulo oli parempi kuin täydellinen unelmien puute.