Martinin mieli ei ollut kapinallinen — hän tunsi vain jonkunmoista voimatonta kiukkua, joka ei usein kohonnut hänen kärsivällisyytensä kovalle pinnalle. Jos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi kyennyt vastaamaan, miksi hän kärsi — oikeastaan hän ei edes tiennyt, että hänen tilansa oli kärsimystä. Ja kuitenkin hän ymmärsi paremmin Judithia kuin Elleniä. Hänen sorrettu miehuutensa ihaili Judithia, vaikkei hän koskaan kyennyt sitä hänelle ilmaisemaan.
Judith ei tiennyt, että Martin oli menossa järvelle. Martin puolittain toivoi, ettei sisar saisi sitä tietääkään, jos hän palaisi kotiin ilman kalasaalista. Judithin silmissä hän vastikään oli nähnyt halveksivan katseen, jota oli paras välttää.
Saavuttuaan Bjarnassonien farmille Martin ei seurannut Calebin käskyä. Sen sijaan että hän olisi ajanut järven vastakkaiselle puolelle, hän pysähtyi farmin pihalle, missä nuori Erik parhaillaan riisui hevosia.
»Joko te olette käyneet kalassa?» hän kysyi Erikiltä, joka oli tullut tervehtimään häntä.
Erik pudisti vakavana päätään. »Ei jälkeäkään kumpaisestakaan», hän vastasi. »Emme me itse vielä kalasta. Pian me aiomme naarata järven pohjaa jälleen, ehkäpä silloin löytyy. Sitä ennen ei kalasteta.»
»Eikö edes sittenkään, kun järvi on mennyt jäähän?»
»Jos löydämme heidät, niin sitten. Muuten ei.»
»Eikö siten mene paljon kalaa hukkaan?»
Erik värisi. »Caleb Gare ei ole kalan puutteessa. Toista on köyhien farmarien laita lähiseudulla. Caleb Garella on lihaa, lampaita, kananpoikia — ei hän tarvitse kalaa.»
Martin katsoi poispäin. »Ei», hän sanoi hitaasti, »ei muuta kuin vaihteen vuoksi.»