»Vai et rupea? Saadaanpa nähdä, etkö rupea!»
Caleb läksi ulos lyhtyineen itsekseen naureskellen. Kulkiessaan pitkin karjapolkua laitumelle ja sen poikki pellavapellolle hän tuumi keinoa, millä hän saisi Martinin pakotetuksi kalastamaan, kun ilma muuttuisi kylmemmäksi. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain nolata vastahakoisia Bjarnassoneja, vaan hän tahtoi tukahduttaa Martinin heräävän itsenäisyystunteen. Jos hänessä jo kahdenkymmenen ikäisenä oma tahto alkoi tulla esille, niin häntä olisi mahdoton pitää kurissa viisikolmatta vuotiaana. Tässä oli keksittävä joku keino…
Caleb kulki yhä lisääntyvässä pimeydessä kuin olio, joka kuului erottamattomasti maahan, hartiakas, kumarainen vartalo taipuneena alaspäin. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat kaukana niistä ikävistä pikkukiusoista, jotka symbolisoivat hänen perhettänsä. Hänen silmiensä edessä kimmelsi hopeanharmaa pellava-alue — rikkaana, kauniina, voimakkaana. Se oli sellaisenaan kokonaisuus, täydellisyys, joka vaati kaikkea, mutta antoi myös kaikkea — maan kasvua, ainoaa maailmassa, joka oli minkään arvoista.
Pohjoispuolella pellavapeltoa sijaitsi suomaa, mustana ja vihamielisenä, täynnä pohjattomia hetteitä. Aronsonin oli pakko aidoittaa tämä turmiollinen alue, nyt kun se oli hänen omansa.
II.
Mark ja Lind päättivät tavata toisiaan Sandbossa, kunnes Klovaczit palaisivat kotiin.
»Koulutädin täytyy olla varovainen», Lind sanoi nauraen Markille, »ettei mitään häväistystä tapahdu. Sellainen voisi käydä minulle tuhoisaksi, koska minun on huolehdittava elatuksestani lukukauden loppuun saakka.»
»Minä en pidä sillä väliä», väitti Mark. »Onhan minulla hiukan rahaa.»
Mutta Lind ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Hän tahtoi pysyä paikassaan lukukauden loppuun saakka.
Sandbossa villit kirsikkapuut olivat täynnä viininpunaisia hedelmiä. Sven poimi Lindille kannullisen marjoja, ja tämä söi niitä yhdessä Markin kanssa, kunnes heidän suunsa oli aivan kuiva. Mrs. Sandbo oli mielissään, kun opettajatar ja hänen »poikansa», niinkuin hän nimitti Markia, olivat heillä, ja usein hän tarjosi heille kahvia ja leivoksia. Pohjaltaan mrs. Sandbo oli hyvä ihminen, ja totuttuaan Lindin käynteihin ei hän kiusannut häntä enää monilla kysymyksillään.