»En voi, Malcolm. En voi jättää heitä», Ellen sanoi soinnuttomasti.
Malcolm oli hetken aikaa ääneti.
»No niin — sinä et siis halua tulla. Turhaan minä täällä sitten odotan. Minä lähden vielä tänä iltana Bjarnassoniin. Kun saan veneen siellä valmiiksi — ajattelen sinua koko ajan, Ellen. Sitten — tie kääntyy pohjoiseen.»
Ellenin ruumis oli kuin lujalle vedetty solmu. Hän ei voinut liikkua eikä puhua, hän istui vain tuijottaen lehmän täysinäisiin utareisiin.
»Näkemiin siis, Ellen tyttö, ja onneksi olkoon», Malcolm sanoi ojentaen kätensä. Ellen tarttui siihen veltosti, katsomatta Malcolmiin. Tämän silmät olivat tummat ja alakuloiset, kuvastaen tuskallista nöyryytystä, sillä hän luuli, että Ellen halveksi häntä eikä sen vuoksi tahtonut seurata hänen mukanaan. Mutta Ellen ei nähnyt hänen silmiensä ilmettä.
Sitten Malcolm hyppäsi kevyesti karjatarhan aidan yli ja katosi näkyvistä.
Ellen tuijotti yhä lehmän valkoisiin utareisiin, noihin rikkaisiin ja ehtymättömiin lähteisiin, joista ihmisruumis sai ravintoa voidakseen elää kaikista huolista ja suruista huolimatta.
Sinä iltana Malcolm, sekarotuinen skotlantilainen, niinkuin häntä nimitettiin, lausui jäähyväiset garelaisille kiittäen heitä vieraanvaraisuudesta. Läsnä oli myös Ellen, joka ei ollut nyt muuta kuin yksi heistä.
»Hanki itsellesi vaimo toveriksi, kun lähdet matkalle, Malcolm», naureskeli Caleb työntäen Skuli Ericksonia kylkeen. »Raamatussa sanotaan, ettei miehen ole hyvä yksinänsä olla.»
Intiaaniponinsa selästä Malcolm, jota Jude nimitti »Vuohensilmäksi», heilutti kohteliaasti leveälieristä hattuaan. Ellenin sydän puristui kokoon, sillä hän huomasi, ettei Malcolm käsittänyt viittausta.