Mark katseli itää kohti.
»Yksinäinen hevosmies», hän sanoi.
Lind seurasi hänen katsettansa. »Kas, sehän on intiaaniponi — varmaankin sama mies, joka vastikään oli Garessa illallisella», hän huudahti. »Luullakseni Ellen on joskus ollut rakastunut häneen.»
Lännen punoitus näytti kietovan hevosen ja ratsumiehen kultaiseen hohteeseen, niin että ne sulautuivat toisiinsa.
KOLMASTOISTA LUKU.
I.
Nyt oli oikea ihanteellinen heinäntekoilma, tuulta vain nimeksi. Taivas oli kirkas kuin näkinkengänkuori päivän toisensa jälkeen. Caleb toivoi, että tätä ilmaa kestäisi vain heinänteon yli. Huhuttiin pohjan puolella metsäpaloista, jotka olivat johtuneet kovasta kuivuudesta, ja Yellow Post oli täynnään pahoja ennustuksia. Mutta intiaanit olivat aina valmiita ennustamaan onnettomuutta valkoihoisille. Se ei merkinnyt kerrassaan mitään. Vilja näillä seuduin tuleentui hitaasti, sadetta kaivattiin ja sitä saataisiinkin — sitä täytyi tulla.
Caleb kolkutti ullakon alaiseen kattoon kello viideltä sinä aamuna, jolloin heinänteko oli alotettava. Amelia oli jo keittiössä virittämässä tulta. Hänen hartioitaan särki, sillä hän oli edellisenä päivänä kerännyt suuret määrät kasviksia säilyyn pantaviksi. Hänen sydäntään kalvoi, kun hän ajatteli Elleniä, joka oli ollut hänen apunaan puutarhassa. Ellenin täytyi tänään ajaa heinäharavaa.
»Ei ole vieläkään myöhäistä hankkia apulaista heinäntekoon, Caleb»,
Amelia yritti sanoa.
Caleb veti saappaat jalkaansa, polkien lujasti lattiaan. Se oli merkkinä ullakolla olijoille, että heidän piti kiirehtiä. Sitten hän meni keittiöön peseytymään.