Sven tuli lähemmäksi ja pysähtyi aivan hänen eteensä.
»Mitä?»
»Minä luulin, että sinä ymmärtäisit —» Judithin rinta kohosi kiihkeästi. Hän kääntyi ja kietoi käsivartensa kiihkeästi Svenin ympärille. »Et sinä saa lähteä pois — sinun pitää tulla minun kaltaisekseni. Minussa on jotain, josta sinulla ei ole aavistustakaan. Ei kukaan sitä aavista — täällä näin. Lähdetään yhdessä jonnekin — kauaksi pois, sinä ja minä. Me lähdemme — lähdemme — meistä tulee hienoja ihmisiä, sellaisia, joista sinä olet lukenut. Minä tiedän, että minä voin tulla oikein hienoksi, ja sinun pitää myöskin, sillä sinä seisot minua korkeammalla. Me tulemme toisenlaisiksi kuin nämä ihmiset täällä, Sven, tai kuin ne, joiden parissa sinä työskentelit kaupungissa. Me lähdemme pois, valtameren toiselle puolelle. Eikö niin, Sven?»
Sven taputti häntä olkapäälle tyynnyttääkseen häntä. Hän koetti ymmärtää Judithia. Hän tahtoi olla ystävällinen, mutta miehen on mahdoton valehdella.
»Me lähdemme matkoille, Judie, kun ensin olen tehnyt ankarasti työtä pari vuotta. Mutta mahdotonta meidän on aivan heti lähteä, ennenkuin olemme saaneet jotain kokoon.»
He istuivat veden partaalla, ja Judithin mieli tyyntyi jälleen. Lehmä ammui huomauttaen siten heille, että aurinko oli jo laskenut. Tyttö veti nopeasti työhousunsa ja likaisen puseronsa puhtaan pukunsa päälle. Sven hymyili hiukan alakuloisesti katsellessaan häntä.
Judith irrotti Princen puusta ja hyppäsi satulaan. Tällä kertaa hän katsoi taakseen ja vilkutti Svenille, kunnes hän ei voinut enää nähdä häntä. Hän ajoi karjan nopeasti kotiin voittaakseen takaisin kadotetun ajan. Hän oli huolettoman onnellinen ensi kertaa pitkästä aikaa.
Ellen ja Charlie odottivat lypsytarhassa.
»Missä sinä olit näin kauan?» Ellen kysyi. »Isä sättii äitiä keittiössä, ja sinä olet siihen kokonaan syypää. Pitäisi sinun toki ajatella joskus hiukan muitakin kuin vain itseäsi.»
»Ole vaiti!» Judith huudahti. »Jos sinä ajattelisit hiukan, niin sinun kävisi paljon paremmin.»