Kun Judith palasi ensimmäisen päivän iltana kotiin pellolta, olivat hänen vaatteensa hiessä. Hän ei jäänyt keittiöön peseytymään niinkuin toiset, vaan kantoi vadillisen kylmää vettä Lindin huoneeseen, jossa hän sai olla yksin. Sitten hän riisuutui ja pesi koko ruumiinsa, väristen kylmästä. Nopeasti hän pukeutui puhtaisiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän ja pisti povelleen pienen pussin lavendeliä, jota hän oli kasvattanut edellisenä kesänä. Vaatteittensa päälle hän veti karheat työhousunsa, joita hän käytti joka päivä, jotta muut eivät huomaisi hänen vaihtaneen pukua. Sitten hän kuuli Amelian kutsuvan illalliselle.
Aterian jälkeen, jota perhe söi ääneti uupumuksen vallassa, Judith kiiruhti ulos ja otti Princen aitauksesta. Hän toivoi, että karja olisi lähellä, jotta hän ennättäisi hiukan kauemmin olla Svenin kanssa. Hän ei tuntenut mitään hellyyttä Sveniä kohtaan, mutta voittamatonta halua saada kokea jotain, mikä erosi kokonaan hänen tavallisesta elämästään.
Sven ei ollut lähteen luona Judithin saapuessa sinne. Hän sitoi hevosen puuhun, aukion läheisyyteen, mistä hän saattoi nähdä karjan pajukosta. Sitten hän heittäytyi sammalille koivujen alle, hyväillen käsivarsillaan solakkoja puunrunkoja ja painaen ruumiinsa maata vasten. Häh oli riisunut yltään paksut työhousunsa, ja maan viileys tuntui hänen ohuiden vaatteittensa läpi. Laskevan auringon valo näytti soljuvan kuin kulta pitkin koivujen valkeaa runkoa. Ei muuta liikettä kuin veden hiljaista tippumista lähteestä ja jonkun linnun pyrähtelyä lammen ruskean pinnan yläpuolella. Ei muuta ääntä kuin sammakkojen kurnutusta kaukana suolla ja rastaan viserrystä. Täällä vallitsi sanoin kuvaamaton kirkkaus, sellainen kirkkaus, johon sielu pyrkii; Judith pidätti hurmaantuneena hengitystään.
Sven lähestyi lammikon toiselta puolelta, ja Judith näki hänet hetken aikaa seisomassa auringonvalossa, koivujen varjojen langetessa pitkinä juovina hänen ylitseen. Hän oli kuin nuori jumala, joka astui esiin avaruudesta. Judith ei liikahtanut, ja Sven lähestyi katsellen häntä.
»Miksikä et sano mitään, Judie?» Sven kysyi vihdoin ihmetellen. »En koskaan tiedä, mitä sinä oikeastaan ajattelet.»
Judith punastui pahoillaan. Hän hyppäsi pystyyn.
»Voi — sinua», hän sanoi kiivaasti. »Miksikä minun pitäisi aina sanoa jotain? Eikö se riitä, että minä olen täällä?»
Sven katsoi häneen loukkaantuneena.
»No niin. Jos ajattelet siten —» Hän kääntyi mennäkseen.
»Tule tänne», Judith mutisi katsoen poispäin.