Caleb kohautti olkapäitään ja kääntyi lähteäkseen.
»Hyvä on, mutta älä syytä minua, jos Bjarnasson ei lähetä puimamiehiään tänne», hän sanoi.
Thorvaldson kiiruhti Calebin rinnalle, kun tämä meni rattaittensa luo.
Mieluummin kuin että Bjarnasson kieltäisi apuaan…
»Milloin sinä haluat sen saada?» hän miltei huusi.
»Milloin hyvänsä — mitä pikemmin, sitä parempi. Minä maksan käteisellä, Thorvald, se on minun tapani. Ehkäpä rahat ovat juuri nyt hyvään tarpeeseen, vai mitä?»
He päättivät tavata toisensa Johannesonin luona, joka oli julkinen notaari, ja suorittaa asian seuraavana päivänä.
»Näkemiin, Thorvald», Caleb sanoi nousten rattaillensa. »Hyvä päivä meille kummallekin, vai mitä?»
Hän läksi ajamaan jättäen Thorvaldsonin kiroilemaan pihalle.
Päivä oli kirkas. Iltaan mennessä suuri osa heinästä saataisiin niitetyksi. Ellen ei jaksanut oikein suorittaa työtään, ja Amelia surkutteli häntä, sen Caleb oli huomannut päivällispöydässä. Parasta huomauttaa Amelialle, mikä hänen rauhaansa sopi. Caleb tuumi juuri mielessään, mikähän tapaus antaisi hänelle aihetta pelata viimeinen valttinsa, niinkuin hän kernaasti sitä nimitti. Hän ei koskaan pelännyt, että siitä aiheutuisi mitään muutosta farmilla, paitsi että perhe tulisi vain lujemmin siihen kytketyksi. Hän oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että jos lapset saisivat kuulla Amelian häpeästä, he eivät koskaan poistuisi kotoa, eikä hän hetkeäkään epäröisi ilmaisemasta totuutta Mark Jordanille, jos hänet pakotettaisiin siihen. Mutta epävarmuus tuotti hänelle jonkunmoista tyydytystä, varsinkin kun hän näki, millainen vaikutus sillä oli Ameliaan. Hän aikoi säästää paljastuksen sopivaan hetkeen.