Thorvald pysähtyi ja noukki lehtitäin perunataimesta.
»Ei niitä ole paljon», hän sanoi ylpeänä osoittaen terveitä taimia.
»Perunoita te voitte syödä, kun ei muuta ruokaa ole», Caleb sanoi.
»Hyvä keksintö — hyvä keksintö. Mutta asiasta toiseen — kalastavatko
Bjarnassonit jälleen?»
»Eivät, minun tietääkseni», kiiruhti Thorvald sanomaan.
»Eikö teillä ollut kalaa pöydässä? Mistäpä te olisitte sitä voineet saada muualta kuin Bjarnassonin järvestä; oletko varma siitä, ettet ole käynyt siellä kalassa?»
»Kalaako pöydässä? Ei — ei —»
»Älä huoli valehdella, Thorvald. Teillä oli kalaa päivälliseksi ja sinä varastit sen — varastit sen Bjarnassonin järvestä. Luultavasti yöllä. Tiedäthän, mitä Bjarnasson tekee, jos hän saa vihiä asiasta. Mutta en minä mene kantelemaan, Thorvald. Älä sellaista epäile — älä epäile. Kernaammin toivon, että saat viljasi puiduksi. Eihän kukaan muu sitä tiedä kuin minä, eikä kukaan muu saakaan sitä tietää, mutta pahoin sinä teit, Thorvald, kovin pahoin.»
Thorvaldin kasvot elivät. Hänen suuret kätensä hapuilivat taskuissa, hänen hartiansa olivat veltot. Calebin vasen käsi siveli hänen viiksiään.
»Asiasta, toiseen, Thorvald, mehän puhuimme kerran siitä, että sinun peltosi ulottuu aivan minun maihini saakka. Silloin et ollut halukas myömään sitä. Sinulla ei kuitenkaan ole siitä paljonkaan hyötyä. Mitä tuumit nyt sen myynnistä?»
Thorvaldin silmiin syttyi kiukustunut ilme. Caleb Gare oli saada hänet kiinni. »En! En pientä osaakaan!» hän sanoi töykeästi.