Judithin kauneus hurmasi Sveniä. Hän huomasi, miten hieno ja musta hänen tukkansa oli ja miten suloista oli kosketella häntä. Judith kietoi voimakkaat käsivartensa Svenin ympärille ja tunsi hänen sydämensä tykytyksen. Hän veti alas puseronsa, jotta heidän paljaat rintansa koskettivat toisiaan, ja hän iloitsi, että hän oli pessyt itseään hyvänhajuisella saippualla.
»Judie…» Sven kuiskasi painaen huulensa hänen korvaansa vasten.
»Minua pelottaa hiukan tänä iltana», Judith mutisi.
Sven painoi hänet himokkaaseen syleilyynsä. Aika upposi siunattuun iäisyyteen.
Pajukon taakse, metsätien pohjoispuolelle, oli Caleb pysähdyttänyt tammansa ja jäänyt odottamaan. Hän oli istunut kärsivällisesti ja katsellut Sandbon farmille päin, kunnes hän tyydytyksekseen näki Svenin ratsastavan aukiolle ja poikkeavan laidunmaan yli lännenpuolelle. Sitten hän oli sitonut tamman puuhun ja hiipinyt metsikön läpi sille paikalle, mistä hän oli nähnyt Svenin katoavan.
Hän hiipi varovasti eteenpäin varoen astumasta kuiville oksille. Kun aurinko alkoi laskea, hän kuuli ääniä, jotka tuntuivat tulevan alhaalta notkosta. Nyt hän näkikin heidät istumassa yhdessä, käsivarret toistensa ympärillä, lammen rannalla. Caleb siveli hiljaa leukaansa. Hän kääntyi ja palasi äänettömästi laidunmaalle ja sieltä tammansa luo metsätielle.
III.
Seuraavana päivänä Judith unelmoi lakkaamatta. Hän seisoi tallissa syöttäen kananpoikia ja ajatellen Sveniä sekä sitä kaukaista seutua, jonne he piakkoin aikoivat yhdessä lähteä. Sven oli ollut ihmeellinen eilen illalla, oli puhunut hänelle niinkuin ei koskaan ennen. Hänen oli ollut kovin vaikea lähteä ja sanoa hänelle hyvästi. Pian ei mitään hyvästijättöä enää tarvittaisi. He saisivat soman talon kaupungissa, Sven lähtisi joka päivä työhönsä, mutta iltaisin he olisivat taas yhdessä — kaiket yöt… Tuntui jo melkein todelta, että Caleb ja karja ja maatyöt ja hiki ja heinäntomu, kaikki katoaisi ikipäiviksi. Judith vilkaisi eteensä ja näki varjon lankeevan tallin lattialle. Sitten Caleb ilmestyi ovelle.
Judith seisoi suorana. Hän näki isänsä kasvot, ne olivat kuin rautaan valettu naamio. Caleb oli nähnyt heidät — Judith tiesi sen heti. Jollakin tavalla hän oli keksinyt heidät — vakoillut heitä. Caleb astui talliin. Judith oli mykkä.
»No, mitä voit sanoa puolustukseksesi? Mitä voit sanoa puolustukseksesi?» Caleb astui lähemmäksi, pää eteenpäin taivutettuna. Judith ei liikahtanut paikaltaan. Hänen silmänsä kiintyivät lattiaan silmänräpäykseksi. Aivan hänen jalkojensa juuressa oli pieni lyhytvartinen kirves. Se oli pudonnut seinältä hänen selkänsä takaa.