»Tuolla on kaksi vanhaa vielä», Judith huomautti.
Amelia vilkaisi nopeasti häneen. Ensi kerran moneen päivään Judith puhui omasta tahdostaan. Hänessä oli tapahtunut muutos. Amelia ihmetteli, mitähän tapahtuisi, kun Judith tulisi kokonaan entiselleen. Mutta tyttö pysytteli ääneti loput päivästä ja läksi levolle heti illallisen jälkeen, niin ettei Amelialla ollut aavistustakaan siitä, mitä hän hautoi mielessään. Amelia itse ei antanut hänelle vähintäkään syytä ajatella, että tuo mieletön teko voisi suoda hänelle täyden vapauden. Hän ei ollut puhunut Judithin kanssa siitä, mitä oli tapahtunut, arvellen, että hän siten voisi saada hänet kauhistumaan tekoaan.
Sinä yönä Judith makasi valveillaan. Hän ei saanut unta, sillä hän ei voinut irtaantua siitä ajatuksesta, että rauhan- ja oikeudentuomarit, niinkuin opettajatar oli olettanut, eivät ehkä olisikaan niin ankaria kuin hän oli pelännyt, jos Caleb saattaisi asian heidän tietoonsa.
Mutta varma hän ei sittenkään voinut olla. Hän tunsi niin vähän sellaisia asioita. Ehkäpä opettajatar erehtyi. Eräs sekarotuinen tyttö Yellow Postista oli pari, kolme vuotta sitten yrittänyt tappaa lapsensa ja hänet lähetettiin vankilaan. Vankila — missä ihminen oli suljettuna pieneen koppiin eikä koskaan nähnyt taivasta eikä tuntenut tuulen hyväilyä kasvoillaan — se oli kamala paikka, ehkäpä vieläkin pahempi kuin tämä farmi. Caleb lähettäisi hänet sinne, jos hänellä olisi syytä uuteen tyytymättömyyteen. Caleb vihasi häntä erikoisesti, Judith tiesi sen — oli aina sen tiennyt. Siksi, että Judith vihasi kaikkea sitä, mitä Caleb jumaloi — viljaa, karjaa, maan raakaa tuotetta.
Judith ajatteli Sveniä. Hän tiesi, että Sven veisi hänet pois täältä, kun vain tilaisuutta ilmaantuisi. Hän tiesi, että Sven odotti tätä hetkeä yötä päivää, että hän olisi ollut valmis uhmailemaan Calebiakin, jos siitä vain olisi jotain hyötyä. Mutta Calebilla oli valta käsissään. He eivät ennättäisi sen pitemmälle kuin Sidingiin, ennenkuin Caleb saisi heidät kiinni — antaisi heidät ilmi poliisille. Ensi kertaa eläessään Judith kaipasi Sveniä — himoitsematta häntä. Hän ei nähnyt enää hänen voimakkaita kaulalihaksiaan eikä hänen jännittyneitä, kapeita lanteitaan. Hän näki edessään vain Svenin silmien kaihoavan katseen, jonka hän, judith, oli ivallaan loihtinut esille. Maatessaan pimeässä Ellenin vieressä Judith kuvitteli istuvansa Svenin rinnalla, hiljaa, äänettömänä. Hän alkoi itkeä ja kätki kasvonsa pielukseen, jotta Ellen ei kuulisi.
III.
Koulun päätyttyä seuraavana päivänä Lind läksi Sandbon lasten kanssa heidän kotiinsa viemään sanaa Judithilta Svenille. Tiepuolessa silkkipuut olivat täydessä kukassa ja jalan tai puolentoista korkuiset voikukat heiluttivat kukkakupujaan tuulessa. Tämä vuosi oli hillittömän kasvun vuosi Oelandissa. Lapset olivat löytäneet useampaa lajia lintuja ja perhosia kuin koskaan ennen. Puiden lehdet olivat hyönteisistä vapaat. Lind tuumi, miten tämän vuoden rikkaus ilmeni myös hänen ja Markin välisessä suhteessa. Hän olisi toivonut tämän sopusoinnun ulottuvan garelaisiinkin ja hän ajatteli surulla Judithia.
Lind oli tavannut Mark Jordanin miltei joka päivä sen jälkeen kuin Klovaczit olivat palanneet kotiin. Mark oli tullut ratsain iltapäivin tapaamaan häntä koululle, tai he olivat yhdessä kävelleet metsässä ja istuneet pienen lammen rannalla, jonka Lind oli aikoja sitten keksinyt. He alkoivat tehdä suunnittelujaan syksyn varalta, kun he yhdessä lähtisivät pois täältä. Talvet Oelandissa olivat liian kovat, jotta lapset, jotka asuivat hajallaan toisistaan, olisivat voineet käydä koulua.
»Minä olisin kernaasti täällä talvenkin yli», oli Mark kerran sanonut. »Varsinkin asuisin minä kernaasti Garessa. Mikä erinomainen tilaisuus tutkia ihmisluonteita!»
»Pelkäänpä, että minä en sen jälkeen kykenisi tutkimaan enää mitään tässä elämässä», Lind oli vastannut. »Se on sydäntäsärkevää hyvälläkin ilmalla.»