Martin parka! Kaksikymmenvuotiaana hän ei osannut mitään muuta kuin tehdä työtä.
Caleb tuli vajasta. Vasemmalla kädellään hän hypisteli oikeanpuolista huulipartaansa: liike, joka oli Lindille jo varsin tutunomainen. Hän ei vilkaissutkaan opettajattareen. Tämä oli varsin hyvillään siitä, ettei Caleb kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Siten hänellä oli enemmän tilaisuutta tarkata häntä.
Judith, joka oli noussut tamman selkään, viittasi Lindille. Caleb kääntyi ja huomasi tytön.
»Liian varhaista lähteä hakemaan karjaa», hän sanoi rypistäen kulmakarvojaan merkitsevästi. »Vanha kylvökone on tuotava Thorvaldsonista. Charlie voi hakea karjan kotiin.»
»Charlie voi mennä hakemaan kylvökonetta», Judith sanoi kirkkaalla äänellä. Hän istui suorana ja jäykkänä satulassaan katsoen kylmästi Calebiin. Lind arveli, että noista kahdesta oli enemmän syytä pelätä tyttöä ruumiillisen voimansa vuoksi.
»Kuulitko, mitä minä sanoin, Jude?» Caleb kysyi ojentaen naulalaatikon
Martinille. Hänen äänensä oli ystävällinen.
Vastaukseksi Judith käänsi tamman portille ja hoputti sen metsätielle, Lind nousi ponihevosen selkään, jonka Sandbon lapset olivat jättäneet hänen käytettäväkseen. Tiellä hän sai kiinni Juden, jonka kasvot punoittivat harmista.
»Minä en siedä sellaista!» Jude sanoi äkäisenä. »Hänen täytyy oppia kohtelemaan meitä ihmisiksi.»
He ratsastivat rinnatusten hetken aikaa. Sitten Judith kääntyi takaisin.
»Ei siitä ole mitään hyötyä — hän kostaa vain äidille. Hän tietää, että aioin mennä Sandbohon. Ottakaa selkoa, Lind, tuleeko Sven todellakin kotiin.»