Opettajatar oli pyytänyt, että Judith puhuttelisi häntä ristimänimeltä.
Hän nyökkäsi myöntävästi tytölle ja jatkoi matkaansa pitkin metsätietä. Notkossa kasvoi molemmin puolin kukkivia kuusamia. Hänen selkänsä takaa kuului hiljaisena Martinin vasaran ääni, kun poika naulasi päreitä kanalan kattoon.
VII.
Sandbot olivat kovin ylpeitä talostaan, joka oli veistetyistä hirsistä rakennettu, sekä piikkilanka-aitauksestaan, joka ympäröi heidän rakennuksiaan: Garen talossa aita oli vain terävistä säleistä tehty. Talon ympäristö oli niin täynnä villejä kirsikka- ja luumupuita, että jonkun ajan kuluttua koko rakennus, navetta ja karjatarha joutuisi valkoisen usvan peittoon. Tämä kauneus johtui pikemminkin vain sattumasta kuin tarkoituksesta, sillä mrs. Sandbo olisi kernaammin toivonut, että komea asuinrakennus olisi vuoden umpeen ollut kaikkien ohikulkijain nähtävänä. Sillä näin kaukana Nykerkin Sidingistä olivat hirsistä veistetyt rakennukset harvinaisia.
Hyvin kauan sitten, josta ajasta mrs. Sandbo kernaasti Puhui ikäänkuin siitä olisi kulunut vain vuosi tai pari, perhe oli asunut pienessä kylässä, jonne höyryveturi ja matkailijavaunut saapuivat kolmasti viikossa ja missä jokapäiväisiin tapahtumiin kuului tavarajunan tulo, mikä siis ei herättänyt vähintäkään ihmetystä. Garen lapset, jotka eivät koskaan olleet käyneet kymmentä mailia kauempana kotoa (lukuunottamatta ehkä Martinia ja Elleniä, jotka olivat kuljettaneet karjaa Nykerkiin), eivät koskaan olleet nähneet näitä uuden ajan ihmeitä, puhumattakaan siitä, että he koskaan olisivat itse matkustaneet junassa —! No niin, Sandbot olivat kaikki, paitsi pikku Lars, joka oli syntynyt Oelandissa, matkustaneet junassa. Ja siksipä, vaikka mrs. Sandbon mielestä nuo kaksi perhettä olivatkin ystävällisissä suhteissa, syvä kuilu erotti niitä toisistansa.
Mrs. Sandbo, joka oli asunut kaupungissa, odotti Lindiä vierashuoneessa. Se kuului hienoihin tapoihin. Emma, lihava, viisitoistavuotias tyttö, joka yhä kävi aamupäivin koulussa, tuli Lindiä vastaan jäykkänä ja vakavana puhtaassa puvussa, joka oli pesty erikoisesti tätä tilaisuutta varten. Hän saattoi opettajattaren äidin luo sanomatta sanaakaan. Hän tunsi tukahduttavaa tunnetta kurkussaan, kunnes opettajatar oli kadonnut hänen näkyvistään vierashuoneeseen.
Kaikki verhot, yhtä lukuunottamatta, oli vedetty ikkunoiden eteen siinä huoneessa, jossa mrs. Sandbo istui. Huoneessa tuntui seinäpaperien kuivaa hajua, ikäänkuin ikkunat olisivat olleet naulattuina kiinni siitä pitäen kuin paperit oli pantu seinille. Mrs. Sandbo itse oli kuin tapetti, hänellä näytti olevan vain hauras, litteä pinta, jonka toinen puoli oli rosoinen. Joka seinällä riippui aivan samalla kohdalla valokuvasuurennus yhdestä tai useammasta Sandbon perheen jäsenestä. Nuo valokuvat, niinkuin kaikki suurennukset, olivat sameita, ikäänkuin sateisena päivänä otettuja. Kaikkein ensiksi silmä osui Ludvig Sandbon, mrs. Sandbon mies vainajan suunnattoman suureen kuvaan.
Lind astui huoneeseen tervehtien mrs. Sandbota ystävälliseen tapaansa. Talon emäntä istui taidokkaasti veistetyssä tammi tuolissa, joka oli päällystetty jäljitellyllä nahalla.
»Hauska nähdä teitä, miss Archer», mrs. Sandbo sanoi. »Käykää istumaan. Minä käsken keittämään kahvia. Tytöt kertoivat, että te pidätte kahvista. Olenko oikeassa? Siinä tapauksessa te olette ensimmäinen, joka, ikävä kyllä, pitää kahvista. Malttakaahan — kahvi kiehuukin jo.» Hän poistui kahisten huoneesta odottamatta mitään vastausta Lindiltä.
Opettajatar kävi istumaan Ludvig Sandbon kuvan eteen. Miehen silmät olivat mustat kuin kengännapit. Ne saivat Lindin värisemään. Hän siirtyi toiselle tuolille valoisan ikkunan ääreen.