Mrs. Sandbo palasi huoneeseen tuoden höyryävää kahvia ja pieniä, pyöreitä, sokeroituja kakkuja.
Hän alkoi heti pommittaa Lindiä kysymyksillä, ei siksi, että hän olisi halunnut saada vastausta, vaan osoittaakseen opettajattarelle, miten hyvin hän tunsi olosuhteet Oelandin ulkopuolella olevassa maailmassa.
»Minun mieheni, Ludvig, hän kävi siellä monen monta kertaa», hän keskeytti Lindin, kun tämä mainitsi nimeltä kaupungin, josta hän oli tullut. »Hän tuolla seinällä. Hän oli oikea sika. Tuhannesti päivässä minä kiitän luojaani, ettei hän enää ole elossa. Miten paljon hän jaksoikaan juoda, tuo mies! Ei selvää päivää kuuteen vuoteen!» Mrs. Sandbo maiskutteli huuliaan hörppiessään kahvia ja pyyhki silmiään esiliinan kulmalla.
»Eikö hän ollut hyvä teille?» Lind kysyi ystävällisesti.
»Hyvä? Hänkö? Herran pieksut, minä en ollut muuta kuin koira hänen silmissään. Nyt minun elämäni on aivan toista, rahaa tosin ei ole runsaasti, mutta eipä hänkään ole vieressä räyhäämässä, Jumalan kiitos!» Hän kohotti silmänsä valokuvaan, ja Lind huomasi niissä riutuvan ilmeen.
»Eikö mrs. Gare ole saanut vielä uusia hampaitaan?» mrs. Sandbo kysyi äkkiä kohottaen vaaleat kulmakarvansa silmälasiensa yläpuolelle.
»Ei minun tietääkseni», sanoi Lind hämillään. »Luullakseni hän toivoo saavansa ne pian.»
»Toivoo?» mrs. Sandbo miltei pärskyi. »Hänkö? Hän ei toivo kerrassaan mitään — ei ainakaan mieheltään. Hänellä on jo ollut luvassa nuo hampaat neljä, viisi vuotta, jona aikana minulla on ollut kahdet irtohampaat, ja onko minulla varaa hampaiden ostoon? Vanha Gare — hän voisi ostaa irtohampaat vaikka sadalle lehmälle. Minun mieheni oli oikea piru, mutta hän ei ollut kitsas. Hän sanoi jo paljon aikaisemmin kuin olin kadottanut kaikki hampaani: 'Sigri', hän sanoi, 'ota kymmenen dollaria ja lähde hammaslääkäriin. Rahat olivat aina hänellä höllässä, aivan liiankin höllässä!» Hän katsoi hellästi valokuvaan ja huokasi. Tällä kertaa hänen katseensa ei ollut riutunut.
Lind oli ihmeissään. Mrs. Sandbo siirsi tuolinsa lähemmäksi tyttöä ja rypisti kulmiaan. Hän puhui kuiskaten.
»Sanokaahan — millaista elämä siellä oikeastaan on? Kohteleeko hän teitäkin pahoin?»