»Sen minä kyllä teen, Sven. Onko teillä jotain sanottavaa vielä?»
»Antakaa tämä Judielle —» Sven pisti kätensä povitaskuun ja otti esille kirjekuoren. »Olen kuljettanut tätä mukanani jo jonkun aikaa. Ehkäpä hän vastaa minulle.»
Lind hymyili pimeässä Svenin äkilliselle toimenpiteelle. Mark tuli ratsain heitä vastaan, ja Sven kääntyi takaisin. »On niin pimeä, että töin tuskin näen sinun kasvojasi, Lind», Mark sanoi laskeutuen alas hevosen selästä. »Tahdon vakuuttautua siitä, että sinä todellakin olet tässä.»
Hän kiersi käsivartensa Lindin ympärille ja Lind kumartui alaspäin suutelemaan häntä. »Nyt olet kai varma?» hän kuiskasi.
He ratsastivat Garen farmille päin voidakseen kulkea metsätietä, joka oli heille rakkain. Juuri ennenkuin he saapuivat sinne, Lind oli näkevinään varjon, joka poikkesi tien yli sillä kohtaa, missä metsätie haarautui. Se oli liian suuri ollakseen preeriasusi.
»Mark», sanoi Lind tullen lähemmäksi, »olen kai hermostunut tänä iltana. Aivan varmaan näin jonkun kulkevan tien poikki.»
Mark tuijotti pimeyteen. »En näe kerrassaan mitään. Älä ole hermostunut, armaani. Se ei ole lainkaan sinun tapaistasi. Mikä ihana ilta. Ei täällä ole mitään, mitä ei pitäisi olla.»
He käänsivät hevosensa metsätielle ja kuulivat sateen piiskaavan oksia, jotka kaareutuivat heidän päänsä yläpuolella. Oli niin pimeää, etteivät he voineet erottaa puita taivasta vasten, vaan tunsivat vain niiden läsnäolon. Lind pysytteli lähellä Markia.
»Tiedätkö, että Caleb Gare on panetellut sinua jostakin syystä?» Lind kysyi lempeästi. »Sven kertoi kuulleensa, mitä hän puhui sinusta Yellow Postissa.»
»Minustako?» Mark huudahti. »Miksikä ihmeessä — ehkäpä siksi, että annoin hänen kuulla kunniansa, kun hän yritti pakottaa Antonin myömään heinänsä kovin halvalla hinnalla.»