Ellen, Judith ja Charlie astuivat hevosten jäljessä kotiin tänä iltana niin väsyneinä, etteivät he tunteneet nälkää, janoa eikä kuumuutta. Heinä oli korjattu eikä vierasta apulaista ollut hankittu.
III.
Calebilla oli seuraavana päivänä asiaa Klovaczille.
»Tule minun kanssani, Jude», hän sanoi ystävällisesti. »Ja pane evästä matkaan, äiti. Me emme pyydä tuolta pakanalta suupalastakaan.»
Amelia oli hyvillään, että Judith pääsi Calebin mukaan. Niinpä hän ainakin tämän päivää olisi vapaa huolista. Hän laittoi kuntoon korillisen ruokaa ja pani sen rattaitten takaosaan. Sitten, sillä aikaa kuin Caleb valjasti hevosta, hän puheli Juden kanssa.
»Jollet sinä ymmärrä sitä itsestäsi, niin minä käsken isän puhua sinun kanssasi», Amelia sanoi kylmästi. »Eikä siitäkään ole mitään hyvää, minkä eilen teit Ellenille. Jos isä olisi sen nähnyt, niin ei hän armahtaisi sinua enää. Ole siis varoillasi ja ajattele, mitä teet, Jude.»
Judith veti nyrpeänä jalkaansa raskaat kengät, jotka Caleb oli ostanut hänelle tänä kesänä. Ne olivat vielä aivan uudet, sillä hän oli kieltäytynyt niitä käyttämästä.
Judith nousi rattaille Calebin viereen sanomatta sanaakaan hänelle tai
Amelialle, joka tuli saattamaan heitä pihalle.
»Kylläpä on hyvää heinää — kovin hyvää heinää», Caleb sanoi osoittaen piiskallaan heinäsuovia heidän ajaessaan ohitse. »Ei kellään islantilaisellakaan ole sen veroista — ei edes vanhalla Bjarnassonillakaan, sen voin vakuuttaa. Kylläpä meitä on onnistanut hyvin.»
Loppumatka ajettiin ääneti, Judithin katsellessa hienoja hämähäkinverkkoja, jotka keinuivat auringossa, sekä punaisia ja keltaisia juovia, joita ilmestyi jo lehtiin. Se merkitsi kesän loppua — ehkäpä kaiken loppua. Hän vaipui horrokseen, hänen hartiansa painuivat eteenpäin ja kädet riippuivat voimattomina hänen polviensa välissä. Päästettyään eilen vihansa Elleniä kohtaan valloilleen hänen kiihkonsa oli jälleen asettunut. Hänen mielensä oli vaipunut syvään uneen.