Klovaczissa he tapasivat Antonin vuoteessa. Hänen ääntänsä oli vaikea erottaa, kun hän puhui heille. Judith vetäytyi pois tervehdittyään häntä ja jätti Calebin yksin hänen kanssaan. Hän istui jutellen tyttöjen kanssa keittiössä ja oli ihastunut heidän kauneuteensa ja sievään käytöstapaansa. Judith oli nähnyt heidät vain kerran ennen Yellow Postissa ja silloinkin vain kaukaa. Koska hän ei tiennyt, että tytötkin ihailivat häntä yhtä paljon, hän tunsi itsensä hirveän kömpelöksi ja suureksi. Tytöt alkoivat valmistaa päivällistä, ja Judith näki, että he panivat kaksi lisälautasta pöytään. Hän punastui ajatellessaan rattaillaolevaa eväskoria ja halveksi taaskin Calebia. Hän kielsi tyttöjä kattamasta hänelle ja hänen isälleen pöytään, sillä heidän täytyi heti lähteä.
Huoneessa, missä Anton makasi, Caleb istui sairaan miehen luona melkein kokonaisen tunnin. Caleb ei ollut niitä jotka kömpelösti käyvät asiaan käsiksi. Kuolemaisillaankin olevaa miestä oli käsiteltävä valtioviisaasti.
»Minä tutkin teidän heinäänne, Anton», hän alotti ystävällisesti, »ja siinä on puoleksi valvatteja. Myös jonkun verran rikkaruohoa. Teidän pitäisi oppia, miten heinää on viljeltävä.» Sitten hän alkoi pitää pitkää esitelmää heinäpeltojen viljelyksestä neuvoen, mitä Antonin tuli tehdä seuraavana vuonna. Anton käänteli puolelta toiselle, jotta kipu hänen ruumiissaan vaivaisi häntä vähemmän.
»Mitä minä teen ensi vuonna, sitä ei kukaan meistä tiedä, ystäväni», hän sanoi hymyillen Calebille.
»Loruja — loruja, Anton. Kyllä te pian taas olette jalkeilla — hyvinkin pian. Muistakaahan nyt, antakaa kitkeä tuo pelto niin pian kuin heinä on korjattu. Miksikä teillä ei voisi ensi vuonna olla yhtä puhdas heinä kuin minullakin. Teidän maanne on yhtä hyvää kuin minun, Anton — aivan yhtä hyvää. Mutta te ette voi pyytää tuosta kurjasta heinästä samaa hintaa. Töin tuskin se on niittämisen arvoista!» Caleb kohotti silmäkulmiaan, nojautui taaksepäin tuolissaan ja osoitti halveksumistaan kääntämällä kämmenensä ulospäin.
Anton huokasi kääntäen kasvonsa avonaista ikkunaa kohti, mistä hän saattoi nähdä puheenalaisen heinäpellon. Hänen pettämätön huumorintunteensa esti häntä sanomasta Calebia valehtelijaksi. Totta kyllä, olihan pellossa jonkun verran rikkaruohoa, mutta arvotonta heinä ei silti ollut. Calebin moittiminen merkitsi vain sitä, että hän tahtoi ostaa sen aivan samasta summasta, mikä Antonin oli pakko maksaa puimamiehille. Caleb tiesi, ettei Anton voinut eikä tahtonut myödä sitä vähemmästä. Yhtä kernaasti hän saattoi antaa heinän mädäntyä pellolla.
»Olen väsynyt, hyvä ystävä. Ottakaa heinä», sanoi Anton sulkien silmänsä, sillä ikkunasta tulviva valo sokaisi häntä.
»Te ette ole kiitollinen minulle, Anton, vaikka autan teidät pulasta», Caleb sanoi moittien. »Ei kukaan muu tällä puolen Nykerkin maksaisi teille sitä käteisellä.»
Anton naurahti. »Te olette hyvä mies, Caleb Gare, erinomaisen hyvä mies, Jumala siunatkoon teitä! Ja lähteköön siitä runsaasti ravintoa karjallenne!»
Caleb nousi lähteäksensä. »Ei tuossa ole kuin yhden päivän niitto. Parasta, että ryhdyn siihen hetimiten. Ja rahat voin myös maksaa samalla.» Hän kopeloi taskuaan ja veti esille kiiltävän mustan lompakon, joka oli kulmistaan kulunut.