Lind hämmästyi muutosta, mikä Judithissa oli tapahtunut. Hän toivoi, että tytön mieliala muuttuisi virkeämmäksi niin pian kuin Martin voisi olla apuna elonkorjuussa. Hän tapasi Svenin eräänä iltana ja sanoi, että Caleb varmaankin tuhoaisi Judithin kokonaan alituisella vartioimisellaan. Sven hyökkäsi pystyyn aikoen lähteä heti Calebin luo ja kohdella häntä niin kuin hän parhaaksi näki, mutta Lind pyysi häntä vielä odottamaan. Jotain täytyi piakkoin tapahtua, jotta Calebin olisi pakko poistua farmilta.
Martin oli vihdoinkin niin terve, että hän saattoi lähteä pellolle. Hänen olkansa oli yhä arka ja jäykkä, mutta hän ei malttanut enää olla joutilaana ja nähdä Judithin raatavan joka päivä aamusta iltaan. Sitä paitsi Calebin salaiset valitukset olivat sietämättömiä. Niinpä hän läksi pellolle, ja hänen olkapäätänsä, josta niin hiljan side oli poistettu, alkoi särkeä auringonpaahteessa. Mutta hän teki sitä kovemmin työtä korvatakseen hukkaanmenneen ajan. Caleb, joka aidan toiselta puolen katseli työntekoa, siveli viiksiään ja hymyili. Martin tiesi, mitä hänen kunniansa vaati.
Judithin mieliala ei muuttunut, vaikka Martin pääsi peltotyöhön. Amelia piti häntä tarkasti silmällä ja huomasi, että hänessä oli jotain omituista, mikä ei johtunut vain ankarasta valvonnasta. Hän ei kysynyt tytöltä mitään, peläten että tämä voisi herätä huumaustilastaan ja yltyä vielä entistäänkin hurjemmaksi. Ehkäpä Calebin ankaruus oli myös tehnyt häneen pysyvän vaikutuksen. Amelia varoitti häntä edelleen joka ainoa päivä.
Eräänä iltana Ellen, palatessaan kotiin Yellow Postista, näki intiaanin ratsastavan poninsa selässä etelään päin sitä tietä myöten, joka tuli Brundin ja Ericksonin farmien ohi pohjoisesta, villistä metsäseudusta sekä vieläkin kauempaa tuhansien järvien ja jokien maasta, missä ihmiset katosivat kokonaan maailman silmistä. Hän tunsi tuon intiaanin. Se oli John Tobaccon poika, ja hän oli viettänyt kesää noilla seuduin. Kotimatkallaan hän oli varmaankin tavannut Malcolmin ja puhunut hänen kanssaan. Ellen käänsi päätään ja katseli häntä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä.
Kun Ellen ei voinut enää erottaa poikaa, puristui hänen kurkkunsa kokoon ja hänen silmäluomensa alkoivat räpytellä lasien takana. Hetken aikaa hän oli ollut ihmisen läheisyydessä, joka oli nähnyt Malcolmin ja puhunut hänen kanssaan. Nyt tämäkin hetki oli hävinnyt.
Hän kohotti silmänsä ja näki epäselvästi valkeita vaatteita, joita riippui nuoralla kotipihalla. Hän aikoi kerätä ne kokoon ja kostuttaa ja mankeloida ne silittämistä varten.
III.
Eräänä myrsky-yönä Anton Klovacz kuoli. Mark läksi seuraa vana päivänä
Yellow Postiin sopimaan Johannesonin kanssa hautajaisista, ja Caleb
Garelle lähetettiin erään sekarotuisen kanssa sana saapua kirkolle.
Oli näet neuvoteltava siitä, olisiko sopivaa haudata katolinen
protestanttien hautuumaahan.
Mark sattui olemaan läsnä, kun Johanneson lähetti sekarotuisen miehen viemään sanaa. Hän odotti Yellow Postissa, kunnes mies palasi takaisin. Caleb oli luvannut tulla kirkolle seuraavana aamuna, jolloin tärkeä kysymys oli ratkaistava. Johanneson lupasi Markille tehdä parastaan, jotta asia tulisi mielenmukaisesti ratkaistuksi, mutta huomautti samalla, että Caleb Gare oli ankara mies ja »kristitty».
Surkea näky kohtasi Markia hänen palatessaan kotiin. Mrs. Sandbo ja Lind olivat tulleet lasten luo, jotka istuivat keittiössä pelokkaina. Ovi toiseen huoneeseen oli suljettu. Sen takana lepäsi Anton Klovaczin ruumis. Mrs. Sandbo oli pessyt ja pukenut hänet kertoen Lindille nyyhkytysten välissä, että hän oli jo kymmenettä kertaa »laittamassa laudalle» vainajaa muutettuaan Oelandiin asumaan.