»En kestä tätä kauempaa, Sven. Minä kuolen», Judith kuiskasi vapisevin huulin.
»Tuletko kanssani heti paikalla, Judie?»
Judith katsoi pellolle. Hänen sydämensä sykähti ajatellessaan, että hän voisi lähteä pois Svenin kanssa, olla aina hänen luonaan, elää hänen rinnallaan tuossa ihanassa, ystävällisessä maailmassa, josta Lindkin oli kotoisin. Hän tunsi, että Caleb Garen äänetön vaino saattaisi hänet jonakin päivänä hulluksi. Sitäpaitsi oli jotain muutakin, jota ei Sven edes vielä tiennyt. Hänen piti kertoa se hänelle. Nyt juuri hänen täytyi se kertoa. Sven pakottaisi hänet lähtemään mukanansa, jos hän nyt kertoisi siitä. Ehkäpä sittenkin oli parasta odottaa elonkorjuun loppuun saakka. Ehkäpä Caleb siihen mennessä olisi unohtanut kirveen. Säästäisihän hän häneltä ainakin vieraan apulaisen palkan. Judith päätti olla kertomatta Svenille — toistaiseksi vielä.
»Odota, kunnes vilja on puitu, Sven», Judith vastasi.
»Paha periköön puimisen», Sven huudahti kärsimättömästi. »Ensin heinänteko ja nyt puiminen — miksi luulet minun tulleen tänne, jollen sinun tähtesi? Olisinhan voinut lähettää äidille rahaa, jotta hän olisi palkannut apulaisen.»
»Mutta isä otattaa minut kiinni, Sven, ja vie vankilaan», Judith sanoi.
»Vankilaan — kyllä kai! Pikemmin he pistävät hänet vankilaan!»
Mutta Judithin pelko ei kadonnut, ja he päättivät odottaa, kunnes vilja oli puitu.
Judith painautui vielä kerran lujasti Sveniä vasten ja lepäsi siinä tuntien suloista rauhaa ja mielihyvää, sitten hän ryömi aidan alitse ja alkoi ajaa leikkuukonetta. Sven hyppäsi satulaan ja heilutti Judithille hattuaan, kunnes tyttö oli kaukana pellolla, leikatun viljan muodostaessa pehmeän ja keltaisen kujan hänen jälkeensä.