»No? Luulin, että se huvittaisi sinua», Caleb jatkoi pilkallisesti.
»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?»
»Ei — mitään», Amelia vastasi.
Caleb palasi keittiöön ja pysähtyi Amelian eteen, kurottaen päätään. »Varmaankin sinulla on jotain sanottavaa, kun kerron mitä tuo hieno herra on minulle tehnyt», hän irvisteli lyöden kädellään rintaansa. »Ehkäpä et moiti minua myöskään siitä, mitä minä aion tehdä, kunhan paranen ja olen valmis.»
Amelia katsoi Calebiin. Hän kalpeni nähdessään miehensä katseen. »Mitä hän teki?» hän kysyi heikolla äänellä.
»Niin — ha, haa! Mitä hän teki?» Caleb nauroi hilpeästi »Tahtoisitko tietää? No — koetahan arvata.»
Näin sanoen hän meni toiseen huoneeseen ja alkoi riisuutua, heittäen jalkineensa kovalla kolinalla lattialle. Amelia kuuli hänen hiljaa naureskelevan itsekseen.
Amelia seisoi kauan aikaa lieden ääressä koettaen tuumia, mikähän oli voinut nostaa Calebin vihan Markia vastaan. Mitä ikänä se olikaan, se lisäisi vielä moninkertaisesti sitä huolta, jota Calebin viha Markia kohtaan tuotti hänelle. Sillä Amelian käsityksen mukaan Caleb piti Markin olemassaoloa jonkunmoisena henkilökohtaisena loukkauksena, jota ei voinut kostaa kuin yhdellä tavalla. Amelia koetti mielessään keksiä jonkun toivon kipinän. Useasti hän oli jo aikonut mennä Mark Jordanin luo ja pyytää häntä lähtemään pois täältä ennenkuin Calebin onnistuisi tehdä hänelle jotain pahaa. Mutta joka kerta hänen mieleensä juolahti, että hän siten vain jouduttaisi totuuden ilmitulemista, sillä Mark Jordan ei koskaan suostuisi poistumaan ilman oikeaa syytä. Amelia tiesi olevansa aivan avuton. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja rukoilla, että jotain odottamatonta tapahtuisi, mikä estäisi Calebia koskaan pääsemästä selville siitä, mikä alituisesti vaivasi häntä. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä hyvänsä, jos hän olisi saanut tietää, oliko Bart Nugent elossa vai ei. Caleb kertoi ohimennen joskus kuulleensa hänestä, mutta Amelia tiesi, ettei se merkinnyt mitään.
Vihdoin Amelia laski puuropadan lieden perälle, sammutti lyhdyn keittiössä ja meni toiseen huoneeseen. Caleb oli laskenut alas kääntövuoteen ja nukkui jo. Amelia katseli hänen karheaa tukkaansa, joka seisoi pörröllään päälaella. Hän oli kääntänyt kasvonsa seinäänpäin ja kuorsasi raskaasti. Vastenmielisyyden tunne nousi Amelian mieleen. Hänen oli aivan mahdoton riisuutua ja käydä hänen viereensä makaamaan. Hiljaa hän sammutti lampun, otti lattialta karvamaton, tapaili pimeässä hartiahuiviaan ja meni ulos.
Hän astui siihen osaan tallia, joka oli viimeksi rakennettu eikä lukittu, ja kopeloi pimeässä olkikasalle, joka oli heitetty nurkkaan. Caleb nukkui raskaasti, Amelia oli aina ensimmäisenä aamulla jalkeilla. Caleb ei kaipaisi häntä. Hän kiersi hartiahuivin ympärilleen ja laskeutui oljille, peittäen karvamaton ylleen. Kaiken yötä hän nukkuessaankin tunsi pelon kalkuttavan kuin vasaran hänen sydäntään.