Judith läksi toiseen huoneeseen sillä välin kuin toiset juttelivat yhä Amelian kanssa. Häntä alkoi äkkiä pyörryttää, niin kovasti hän oli jouduttanut pukeutumistaan. Ja se ajatus, että Amelia oli arvannut totuuden, kiusasi häntä. Hän ei olisi suonut kenenkään tietävän sitä. He eivät olleet kylliksi hienoja saadakseen sitä tietää. He moittivat häntä siitä, mikä oli hänen ylpeytensä. Hän kuului toiseen valoisampaan, rohkeampaan maailmaan, jossa ihmiset seurasivat vaistojaan, hän vakuutti itselleen. Nämä täällä olivat sameita, hämäriä sieluja, jotka eivät uskaltaneet rehellisesti elää. He elivät vain maata ja sen tuotteita varten, ja siksi he olivat kuivia ja kitukasvuisia. Hän ei olisi tahtonut ilmoittaa sitä heille. Mutta — nyt kun Amelia sen tiesi, niin hän ei yrittäisi estää häntä lähtemästä — hänen oli aivan mahdoton estää häntä. Judith katsoi ulos ikkunasta. Caleb talutti hevosha'asta valjakkoa, Princea ja Ladya. Hän valjasti ne kaikesta päättäen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella.
Aurinko laski poppelilehdon taakse ja puut seisoivat siinä kuin pitkät, mustat seipäät. Sven oli pian valmis lähtemään. Hän oli lähettänyt sanan Lindin kautta, että hän tulisi suoraan Lattin koululle, jotta ikävyydet Calebin kanssa välttyisivät. Se oli varminta. Sieltä he lähtisivät sitten Nykerkiin. Hän antaisi jollekin Sidingissä toimeksi viedä valjakon takaisin kotiin. Lauantai-iltaisin juna pysähtyi siellä pariksi minuutiksi. Judith ei ollut koskaan nähnyt junaa. Yhtä vähän kuin Ellen tai Martinkaan, vaikka he olivat käyneet Sidingissä useat kerrat. He olivat nähneet laakeita vaunuja raiteilla. Mutta ei koskaan junaa. Miten ihmeen hauskaa junassa ajaminen mahtoikaan olla. Varmaan kuin taikamatolla lentämistä, josta Judith muisti lukeneensa, kun hän lapsena kävi koulua. Päästä jonnekin kauas pois. Kauas pois — se oli jo kylliksi. Mutta yhdessä Svenin kanssa, se oli taivasta. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuntui aivan käsittämättömältä, että tämä ilta oli vihdoinkin tullut. Hänen oli vaikea hillitä liikutustaan.
Judith istahti tuolille ikkunan lähelle, nousi jälleen ja astui lattian poikki harmonion luo, missä hän soitti pari säveltä Ellenin lempilaulusta. Sitten hän hypähti taas pystyyn ja läksi ulos, kulkien Amelian sekä muiden ohi keittiössä. Hän näki, että Caleb todellakin valjasti hevosia. Hän palasi taas keittiöön ja sanoi toisille, että heidän oli jo aika pukeutua. Hänen kätensä vapisivat, niin että hänen oli vaikea saada päällysvaatteet ylleen.
Amelia peitti vaatteella ja paperilla eväskorin, jonka he ottivat mukaansa juhlaan. Ajatukset pyörivät valloillaan hänen päässään. Judith — Judith. Sama kohtalo kuin hänellä itselläänkin. Judithin täytyi lähteä pois. Riittihän tässä yksikin hukkaanmennyt elämä. Judith oli pelastettava. »Sama juttu toistuu», siten Caleb varmaankin pilkkaisi häntä. Judith oli Amelian lapsi, aivan niin, kaikkine hyveineen, ha, haa! Amelia saattoi mielikuvituksessaan kuulla Calebin pilkallisen naurun. Tarvittiin enemmän kuin yksi polvi, jotta huono veri katoaisi, sanoisi hän. Judithin ajattelemattomuus kaikuisi ikuisesti hänen korvissaan. Hänen oli mahdoton sitä kestää — aivan mahdoton. Hänen aivonsa menivät sekaisin. Hän ojentautui suoraksi ja painoi kädellään päätään.
»Mikä teidän on, mrs. Gare?» Lind kysyi lempeästi. Hän oli astunut pöydän luo, missä Amelia laittoi koria kuntoon. »Onko teillä päänsärkyä?»
Amelia hymyili hänelle. »Hiukan vain — kova työ tänään perunannostossa», hän sanoi.
Ellen, Martin ja Charlie, jotka olivat valmiit lähtemään, sanoivat
Amelialle hyvästi. Judith seisoi hänen edessään, kun toiset olivat
Lindin kera menneet ulos. »Hyvästi», hän mutisi, »minä kirjoitan
sinulle — jos tahdot.»
Amelian kädet liikkuivat kouristuksentapaisesti tyttöä kohti, sitten ne laskeutuivat alas. »Niin — kirjoita, Jude», Amelia kuiskasi kuivin suin. »Hyvästi, Jude.» Sitten Jude oli poissa. Amelia ei estänyt häntä.
Hän ei ollut estänyt häntä. Hän tuijotti tyhjään oveen, josta Judith oli kadonnut, ikäänkuin odottaen hänen palaavan takaisin. Hänen kätensä olivat kuumat ja kosteat ja sormet avautuivat ja puristuivat taas kokoon. Judith oli mennyt. Hänen oli pakko lähteä. Hän, Amelia, oli antanut hänen mennä. Hänen korvissaan humisi. Nyt Mark Jordan saisi sen tietää… mutta toinen nuori elämä ei menisi hukkaan niinkuin hänen omansa… huone näytti pimenevän ja tulevan tukahduttavan kuumaksi…
Amelia läksi ulos ja nojautui ovenpieleen, katsoen ulos. Caleb hoputti leikkiä laskien lapsia vaunuihin. Lind seisoi hymyillen heille. Nyt he läksivät — ajoivat ulos portista. Caleb vilkutti heidän jälkeensä. Nyt — hän sulki portin. Vain kapea kultainen juova pilkisti enää esiin poppeleiden lomitse. Caleb astui talliin. Lind palasi huoneeseen, ja Amelia läksi toiseen huoneeseen.