Lind meni yläkertaan omaan suojaansa, ja Amelia katseli ympärilleen, tuumien mitä hän tekisi. Hän pelkäsi olla yksin ja toimettomana. Mielenliikutus, jonka hän väkisin oli tukahduttanut, puhkeaisi esille, jollei hän heti saisi jotain työtä. Hän päätti ruveta kutomaan sukkia Martinille. Mutta hän ei löytänyt kuin neljä sukkapuikkoa. Hänellä oli uudet puikot lipaston laatikossa. Hän meni niitä hakemaan, mutta huomasikin, että laatikon lukko oli jollakin tavalla joutunut epäkuntoon, eikä hän saanut sitä auki. Hän iski kädellään ripaa, ja samassa ylemmän laatikon etupuoli putosi ulos. Se oli samainen laatikko, missä Caleb säilytti kirjeitään ja papereitaan tarkasti lukittuina. Amelia ojentautui kauhuissaan suoraksi. Hän koetti asettaa laatikon kappaletta paikoilleen, mutta hän ei saanut sitä sopimaan. Hän kiiruhti ikkunaan ja katsoi ulos. Calebia ei näkynyt.
Kokonaisen minuutin ajan hän seisoi lipaston edessä epäröiden mitä tehdä. Sitten hän polvistui maahan ja otti laatikosta ulos kaikki kirjeet ja paperit. Suurin osa oli kellastuneita ja rikkinäisiä. Ei kukaan kirjoittanut enää Calebille eikä ollut missään tekemisissä hänen kanssaan paitsi pankki. Muutamat asiakirjat ja maanluovutustodistukset näyttivät uudemmilta. Ja yhdessä kirjekuoressa oli käsiala vaikeasti luettavaa. Amelia tunsi sen. Se oli Bart Nugentin käsialaa. Hermostuneesti hän otti kirjeen esille. Se oli lyhyt, ja niin epäselvä, että siitä oli melkein mahdoton saada selvää. Mutta Amelia pääsi kuitenkin selville, että Bart Nugent oli kuolemaisillaan kirjoittaessaan tuon kirjeen. Päivämäärä oli epäselvä. Jäykistynein käsin hän selaili toisia papereita ja löysi kirjeen, joka oli lähetetty kaupungin sairaalasta. Siinä ilmoitettiin Caleb Garelle Bart Nugentin kuolemasta ja sanottiin, että kuolevan miehen viimeinen toivomus oli ollut, että mukana seuraava kirje lähetettäisiin hänelle. Kirje oli päivätty lähes kuusi kuukautta sitten. Bart oli elänyt juuri parhaiksi voidakseen ilmoittaa Calebille, että Mark Jordan aikoi tulla Oelandiin.
Amelia vaipui lattialle ja nojautui lipastoa vasten. Hermokohtaus värisytti hänen ruumistaan. Hän istui siinä yhä keskellä kellastuneita papereita ja kuoria, kun Lind tuli alas. Opettajatar oli ullakolle saakka kuullut hänen nyyhkyttävän. Hän polvistui Amelian viereen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.
»Mikä teidän on — mikä teidän on, mrs. Gare?» hän kysyi.
Amelia nousi ponnistaen kaikki voimansa. »Älkää välittäkö minusta. Ei se ole mitään», hän sanoi hengästyneenä. »Auttakaa minua panemaan kaikki paikoilleen — mutta pian.»
Lind keräsi paperit nopeasti yhteen ja pisti ne laatikkoon. Sitten hän asetti laatikon etuosan paikoilleen, ja Amelia hakkasi sitä kevyesti vasaralla, jonka hän haki keittiöstä. Vihdoinkin se oli taas paikallaan.
Tuskin he ennättivät pois lipaston luota, kun Caleb tuli huoneeseen.
Lindin sydän sykki kiihkeästi.
»Kaunis ilta heillä on — erittäin kaunis», Caleb sanoi hyvillään. »Minä lähden hakemaan hevosta, jonka ostin koetteeksi. Etkö tule mukaan, äiti?»
»En — en tänään, Caleb. Olen juuri alottamassa uusia sukkia
Martinille», Amelia sanoi rauhallisesti.
»Hyvä on — hyvä on. Te naiset ette koskaan voi olla työttöminä», Caleb sanoi lempeällä äänellä. Sitten hän läksi uudestaan ulos.