Joelin käsivarret vaipuivat alas. Hän astui pois pää kumarassa. Syvä, karhea nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan, ja Dora painautui seinää vasten.
»Nouse rattaille, Dora. Minä vien sinut Lyndahlin luo», Joel mutisi.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
I.
Lokakuu alkoi, jälkikesän hiljainen rauha. Varhain aamulla taivas oli valkoisten pilvien verhossa, mutta sydänpäivällä ilma kirkastui ja taivaanlaki hohti sinisenä. Ja kaiken yllä lepäsi suuri hiljaisuus, ikäänkuin käsi olisi kohonnut vaatimaan kunnioitusta. Garen farmilla vallitsi rauha.
Amelia ja Martin olivat käyneet kaupungissa, ja Martin oli tuonut mukanaan piirustuksia ja suunnitelmia uutta taloa varten. Kaupungissa he olivat tavanneet Judithin ja Svenin, ja he olivat olleet hyvin onnellisia.
Ellenkin aikoi pian lähteä kaupunkiin. Hän tarvitsi silmälaseja. Mutta hän ei näyttänyt olevan erikoisesti innostunut matkaansa. Hän oli kovin ärtyisä näinä päivinä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut jollakin tavalla loukkaantunut toisiin. Ei kukaan tiennyt, mitä siinä piili.
Amelia oli tyyni ja vakava ja suoritti työnsä niinkuin ennenkin. Mutta hän ei työskennellyt enää kuumeisesti, keräten itselleen turhiakin töitä. Hän työskenteli vapaasti, ikäänkuin hän olisi iloinnut askartelustaan. Noin pari viikkoa metsäpalon ja sen kauhujen jälkeen Lind kuuli hänen joskus hyräilevänkin itsekseen.
Lind laski nyt päiviä. Joka ilta hän tapasi Mark Jordanin, joka oli Klovaczissa työssä siihen asti, kunnes pojat saisivat uuden apulaisen. Lind käveli tai ratsasti hänen kanssaan metsätiellä, koulun pohjoispuolella, missä oli Garen ainoa metsäpalsta, joka oli säästynyt tulen tuhoilta.
Pari kolme kertaa Mark kävi Lindiä tapaamassa Garessa, ja kerran hän oli heillä illallisella. Amelia oli vieraanvarainen ja ystävällinen, joskin hän puhui hyvin vähän. Lind ihmetteli sitä omituista viehätystä, mikä oli ilmestynyt Amelian koko olentoon.