Amelia toi kaupungista Ellenille uusia vaatteita sekä minkä mitäkin kodin kaunistukseksi, mutta Ellen paheksui sitä.
»Isä olisi sanonut sellaista rahan hukkaamiseksi», hän huomautti.
Hän ei käyttänyt uusia vaatteitaan ennenkuin viikkoja myöhemmin. Hänestä oli loukkaavaa käyttää niitä eikä hän ymmärtänyt, miten äiti oli voinut niitä ostaa, vaikka hän tiesikin nyt, että perheellä oli pankissa enemmän rahaa, kuin mitä hän koskaan oli voinut uneksiakaan.
Nuori Erik Bjarnasson tuli eräänä päivänä Gareen.
»Järvestä saadaan nykyään paljon kalaa», hän sanoi Martinille. »Tule kalastamaan milloin vain mielesi tekee.»
Martin kiitti ja kertoi muille siitä illallispöydässä.
»Ei sinun pidä mennä», sanoi Ellen. »Erik ei koskaan kehottanut isää tulemaan sinne.»
»Niin —» sanoi Martin hitaasti. Hän muisti sitä nöyryyttävää päivää keskikesällä, jolloin Erik oli nähnyt kalastusvehkeet hänen rattaillaan. »En minä turhan päiten aio käyttäytyä kuin mieletön. Enkä turhan päiten tahdo loukata myöskään Erikiä.»
Toisen kerran mrs. Sandbo tuli taloon. Hän oli syvässä surupuvussa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun vain viitattiinkin onnettomuuteen.
Amelia pyysi hänet huoneeseen ja tarjosi hänelle hyvää kahvia ja leivoksia, joita hän oli ostanut kaupungissa. Mrs. Sandbo huomasi, ettei kahvi ollut Johannesonin puodista ostettua, mutta hän hillitsi uteliaisuutensa. Itsekseen hän ajatteli, että Amelia käyttäytyi sangen sopimattomasti. Miten hän saattoikaan ostaa kahvia kaupungista heti sellaisen surun jälkeen. — No niin, parasta oli olla vaiti…