Mutta hän oli kärkäs juttelemaan Judithista ja Svenistä. Hän oli pukeutunut surupukuun siksi, että hän tunsi nyt olevansa hiukan sukulaisuussuhteissa Garen perheeseen, mutta myöskin Doran vuoksi.
»Minä olen niin onnellinen, Amelia», hän sanoi. Hän nimitti mrs. Garea nyt »Ameliaksi» heidän lastensa avioliiton vuoksi. »Sen jälkeen kuin Dora —» kyyneleet nousivat jälleen hänen silmiinsä — »olisin aivan menehtynyt huoleen tuon pojan vuoksi. Mutta Judithista tulee hyvä vaimo hänelle.»
»Toivottavasti», hymyili Amelia, »vaikka onhan hän kovin nuori.»
Vaikka kahvi olikin kaupungista ostettua ja sen juominen suuri loukkaus, ei mrs. Sandbo voinut kieltäytyä ottamasta toista kuppia. Nyt, kun Ludvig oli kuollut, hän koetti täyttää hänen tahtoaan kaikissa asioissa aivankuin hän olisi edelleen elänyt. Mutta — hän oli viimeinen moittiakseen ketään.
»Mitä aiotte nyt tehdä farmille, Amelia, kun teillä ei ole miestä huolehtimassa siitä?» hän kysyi. »Ludvigin kuoleman jälkeen olin minä pitkät ajat aivan pyörällä päästäni. Mutta teillähän on Martin, unohdan aivan, miten nuoret varttuvat. Hyvä ihme, me alamme tulla vanhoiksi, eikö totta, Amelia?»
»Se riippuu kokonaan jokaisen omasta mielestä, mrs. Sandbo», Amelia myönsi.
Mrs. Sandbo läksi kotiin ihmetellen, tarkoittiko Amelia, että hän tunsi itsensä nyt nuoremmaksi Calebin kuoltua. Hän olisi kernaasti tahtonut kuulla enemmän yksityiskohtia hänen kaameasta kuolemastaan. Oli kai jo myöhäistä saada enää tietoja siitä. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että hän ainakin oli nyt päässyt Garen perheen yhteyteen, vaikkei hän koskaan voisikaan tunkeutua salaisuuden ytimeen saakka.
II.
Oli ensimmäinen pakkasyö, ja kun Lind heräsi aamulla, oli maa valkeassa huurteessa. Aurinko sulatti sen muutamassa minuutissa, mutta maa ei ollut sen jälkeen enää entisellään. Näytti siltä kuin varjo olisi laskeutunut aholle ja laidunmaille. Seuraavat päivät olivat yhtä kirkkaita kuin edellisetkin, tuuli yhtä leuto ja taivas yhtä sininen, mutta muutos oli sittenkin tapahtunut.
Sitten Lind kuuli ensimmäisen villihanhen kirkuvan korkealla ilmassa. Hän kuuli sen yöllä, joka oli kylmä ja kuutamoinen, kuuli ikäänkuin torventoitotuksen pilvettömältä taivaalta. Villihanhet olivat muuttohommissa — ne lensivät ihmisasuntojen ohi pyrkien etelän soita kohti. Ensi vuonna niiden yksinäiset äänet täyttäisivät ilman kylvöaikana ja sitten uudelleen jälleen, kun maa sulki helmansa luovutettuaan antimensa. Mutta ensi vuonna ei Caleb Gare enää katselisi niiden tuloa ja lähtöä.