Lind katsoi sekavin tuntein toisesta toiseen. Heidän suurin toiveensa tänä ihanana huhtikuun sunnuntaina oli lähteä poimimaan kukkia, mutta niin vähäpätöinen kuin heidän toiveensa olikin, he pitivät kuitenkin aivan varmana, ettei sitä heille sallittaisi.
»Hän palaa näihin aikoihin kirkosta. Sääli, ettet sinä päässyt mukaan», Judithin silmät vilkkuivat vallattomina, ja Martin irvisteli hänelle vastaan.
Tieltä kuului pyörien ratinaa, ja Martin nousi nopeasti pystyyn avaamaan porttia. Caleb ajoi pihalle, ja Charlie istui suorana ja juhlallisena hänen vieressään. Ensi kertaa eläessään Charlie oli päässyt kirkkoon, ja tämä kokemus oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa aivankuin jokin äkillinen ruumiillinen kolahdus. Martin katseli tyynesti ja tarkkaavasti poikaa tämän kiivetessä alas rattailta. Caleb poistui taloon jättäen hevosen riisumisen poikien huoleksi.
»Miten se miellytti sinua?» kysyi Martin.
»Minä pidin laulusta hyvin paljon, mutta kaikki muu — en tiedä, mitä virkaa sillä oikein oli», sanoi poika terhakasti pistäen kädet taskuun. »Mutta laulu oli kylläkin kaunista. Kaikki lauloivat. Minäkin lauloin.» Hän katsoi maahan ujostellen ja potkaisi kiven pitkin maata. »Sinä saat mennä ensi kerralla, Mart. Siellä oli paljon keikareita pohjoisesta. Ja muutamia tyttöjä. En puhunut heidän kanssaan, vaikka — tarkoitan: näiden keikarien kanssa. Isä kielsi. Hän sanoi niiden olevan ruotsalaisia ja antavan selkään näin pienelle pojalle kuin minä olen — pyh! — minä olisin antanut heille selkään!»
Martin talutti hevosen aitaukseen. Hän huomasi, että Lind ja Jude olivat menneet huoneisiin. Hän oli hyvillään. Lindin läsnäolo saattoi hänet hämilleen, vaikkei hän tiennyt, miksi. Charlie astui mietteissään hänen vieressään.
»Sanohan, Mart — pakottaako isä meidät kaikki jäämään tänne vielä sittenkin kuin olemme suuria?» hän kysyi rypistäen kulmiaan. Charlie oli lyhyenläntä ja ihaili veljeään hänen pituutensa vuoksi. Koska Caleb oli aina hemmotellut häntä ja ollut huvitettu hänen tyhmyyksistään, halveksi poika sisaruksiaan, jotka eivät koskaan saaneet olla isälle tottelemattomia eivätkä vastata rumasti hänelle.
»Enkö minä ole suuri, Charlie, vai mitä? Enpä luule meidän kaikkien jäävän tänne ikipäiviksi», Martin sanoi tyynesti. Niinpä Charliekin alkoi nyt ajatella.
Charlie oli ääneti heidän astuessaan taloon. Hän oli vasta viisitoista vuotta vanha, se oli kylläkin totta. Mutta tänään hän oli kuullut laulua ja huomannut, että hänestä oli hauskaa laulaa yhdessä ikäistensä tai itseään vanhempien kanssa. Siellä oli ollut eräskin poika, jonka kanssa hän olisi kernaasti jutellut. Pojalla oli punainen kaulahuivi, ja hän antoi omasta taskustaan rahaa kolehtia kerättäessä.
Perheen oli tapana ennen päivällistä keräytyä vierashuoneeseen kuuntelemaan, kun Caleb selosti kirkossa kuulemaansa saarnaa. Vaikka hänellä olikin omat syynsä, miksi hän ei sallinut perheensä käydä kirkossa, niin oli hänestä kristittynä sittenkin väärin riistää heiltä Jumalan sanan armo.