»Tahdotteko yhdessä meidän kanssamme kuulla saarnaa, miss Archer?» kysyi Caleb opettajattarelta, kun Amelia järjesti tuoleja puolikehään keskelle huonetta. Caleb käyttäytyi parhaimpansa mukaan — lempeästi, ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Hän oli ottanut raamatun hyllyltä, harmonion yläpuolelta, ja piteli sitä jonkun matkan päässä itsestään, niinkuin uusi pappikin oli tehnyt, ikäänkuin peläten kirjan voivan tahraantua, jos se koskettelisi hänen syntistä, kuolevaa ruumistansa.
Lind ei voinut kernaasti kieltäytyä. Hän kävi toisten kanssa istumaan, ja Ellen alkoi soittaa virttä. Sitten Caleb kohotti kätensä ja luki Isämeidän rukouksen. Hänen äänensä oli ihmeellisen pehmeä. Äkkiä Lind huomasi, että hänen olisi tehnyt mieli ääneensä vastustaa tällaista ilveilyä ja sanoa Calebille vasten silmiä, miten kaamean vaikutuksen koko tämä kohtaus teki häneen. Mutta hän istui vaiti.
Caleb avasi raamatun ja luki.
»Ja minä katsoin kaikkea työn vaivaa, ja kaikkea työn toimellisuutta, että ihminen kadehtii lähimmäistänsä. Ja sekin on turhuus ja hengen vaiva.
»Sillä tyhmä pusertelee käsiänsä, ja syö omaa lihaansa.
»Parempi on pivon täysi levossa, kuin täysinäiset kahmalot vaivassa ja hengen ahdistuksessa.
»Minä käännyin, ja näin turhuuden auringon alla.»
Caleb vaikeni, yskäisi ja katsoi merkitsevästi toisesta perheen jäsenestä toiseen, kiinnittäen katseensa lopulta Lindiin. Vanhan miehen tuomitseva katse vaikutti painostavasti opettajattareen. Sitten ääni jatkoi jälleen sointuisasti ja voimakkaasti.
»Joka on yksinäinen ilman toista, eikä hänellä ole lasta tai veljeä, eikä ole kuitenkaan loppua hänen työllänsä, eikä hänen silmänsä täytetä ikänä rikkaudesta. Kenenkä hyväksi minä työtä teen, enkä tee sielulleni hyvää? Se on myös turhuus ja paha suru.
»Parempi on kaksi kuin yksi; sillä heille on hyödytys työstänsä.