Koko tällä seudulla ei ollut toista tämänkaltaista taloa.
Auringon punertavat säteet loistivat ikäänkuin tervetuliaisiksi talon lännenpuoleisilla ikkunaruuduilla, kun Andres ja Helga ajoivat tietä myöten opettajattaren kera. Talon alapuolella oli järvi, joka hohti hopeisena ja ruusunpunaisena.
Helga saattoi Lindin taloon.
Siistissä keittiössä oli lämpimän leivän ja kanelin hyvä tuoksu.
Valkealle lattialle oli levitetty useita taljoja.
Helgan äiti ei ollut koskaan käynyt Islannissa, mutta hän käytti niin harvoin englannin kieltä, että hän puhui sitä kangertaen. Niin eristetty oli tämä talo.
»Ehkäpä te haluatte nyt kahvia», sanoi hän arasti Lindille. »Nosta opettajattarelle tuoli, Helga.»
Hän pyörähteli paikasta toiseen, tuo pieni, pyöreä nainen, jolla oli pyöreät, sileät kasvot. Suunnattoman suuresta astiakaapista, jossa oli punaiset lasiovet, hän otti esille kuppeja ja teevateja sekä ohuita, sokeroituja vohveleita. Ja Lindin syödessä ja juodessa hän istui kädet sylissä sanomatta sanaakaan.
Sisähuoneista Lind kuuli yksitoikkoista hyrräävää ääntä.
»Isoäiti kehrää», sanoi mrs. Bjarnasson. »Hän on sokea, mutta hän osaa kehrätä. Hän kehrää kaikki talon villat.»
»Hän ei tietenkään puhu englannin kieltä», sanoi Lind.