Ei hän puhunut. Mutta kun Lind meni huoneeseen puristamaan hänen kättään, kohotti vanha nainen kasvonsa hänen puoleensa, ikäänkuin olisi katsellut tunteaksensa. Hän oli niin kumarainen, että kun hän istui rukin ääressä, hänen päänsä ulottui vain värttinän tasalle.
Hän mutisi jotain islannin kielellä.
»Hän tarkoittaa, että te olette kaunis», sanoi nuorempi mrs. Bjarnasson. »Hän väittää aina näkevänsä ihmisten kasvot, kun he ensi kertaa puhuttelevat häntä. Hän voi ennustaa teille, jos pyydätte häntä sitä tekemään.»
Lind oli halukas kuuntelemaan vanhan naisen puhetta, ja tämä siirtyi nyt syrjään rukkinsa äärestä ja otti opettajattaren molemmat kädet omiin kuihtuneisiin käsiinsä. Hän piteli niistä kiinni ja käänsi ryppyiset, ruskeat kasvonsa, jotka kiilsivät kuin kotelokoppa, valoa kohti ummistaen samalla silmänsä.
Hän puhui nopeasti, omituisella, vilkkaalla äänellä. Nuorempi mrs.
Bjarnasson keskeytti hänet hetken kuluttua.
»Hän sanoo, että saatte pian sulhasen», selitti hän Lindille. »Hänen ylitsensä lepää varjo. Te ette koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Mutta te tulette onnelliseksi. Siinä kaikki — se on jo kylliksi, mitä hän teille sanoi.»
Lind nauroi, mutta hän tunsi hiukan levottomuutta sydämessään.
»Puhuuko hän aina totta?» kysyi Lind.
»Odottakaa, niin saatte nähdä», sanoi mrs. Bjarnasson nyökäten päätään.
Todellisen elämän rinnalla oli paljon taikauskoa.