»Vai varoitit sinä! Hyvä, hyvä!»
Hiljaa naureskellen hän poistui toiseen huoneeseen ja kävi pöytään istumaan. Heti toiset seurasivat jäljessä istahtaen äänettöminä paikoilleen. Kun Lind astui huoneeseen ja heitti leveälierisen pitsihattunsa jouhisohvalle, niin Amelia pahoitteli, että hän sattui tulemaan näin sopimattomaan aikaan. Opettajatar hymyili kaikille ja kävi paikalleen istumaan.
»Tänään on tämän kevään ihanin päivä», hän huomautti. »En koskaan ole nähnyt taivasta näin sinisenä enkä puita näin vihreinä. Sade näyttää viime yönä kirkastaneen koko maailman. Se teki varmaan hyvää oraillekin, mr. Gare?»
»Hm — aivan niin. Vai heitti se sinut maahan, Charlie?» Caleb kysyi pojalta vilkaisemattakaan Lindiin. Hän iski silmää Charlielle, joka veti suunsa leveään nauruun. Garen nuorimmalla oli tapana pärskyttää nenäänsä, josta tavasta Amelia turhaan oli koettanut saada häntä luopumaan. Poika näytti vähäveriseltä eikä välittänyt mistään muusta kuin siitä, mikä oli kiellettyä. Tämä luonteenpiirre miellytti Calebia ja hän vain yllytti sitä toisten, varsinkin Judithin harmiksi ja kiusaksi. Charlie oli aina käyttänyt hyväkseen isänsä suvaitsevaisuutta.
»Ei hätää», sanoi Charlie. »Tamma vainusi karhua. Klovaczit ampuivat kahta viime yönä — toinen vei heiltä sian.»
»Karhujako? Sepä vasta harmillista», Caleb sanoi vaihtaen keskustelunaihetta. »Ole varuillasi huomenna, Martin, kun lähdet Nykerkiin. Ellen pysyköön kuomun alla. Hän on kaunis ja lihava. No, Ellen?» Caleb kumartui eteenpäin ja nipisti leikillään Elleniä käsivarteen. Tyttö hymyili velvollisuudentunnosta. Judith irvisteli koettamattakaan salata sitä.
Aterian loppuun saakka Caleb oli ystävällinen ja leikkisä. Ei sanallakaan mainittu enää tammasta. Judith ei loppujen lopuksi siis ollutkaan ratsastanut sillä.
II.
Judith ei voinut sinä päivänä tehdä mitään käsillään, minkä vuoksi hän hiipi ulos koiransa Peten seurassa ja astui metsän halki pieneen rotkoon, missä lähteestä virtaavan puron alapuolelle oli muodostunut lammikko. Pete vainusi riistaa ja karkasi metsään, ja Judith jäi yksiksensä.
Oli tukehduttavan kuuma, aivankuin sateen edellä. Tietämättä, mitä oikeastaan tekikään, Judith riisui yltään kaikki vaatteensa ja heittäytyi pitkäkseen kostealle maalle, jota peitti pehmeä, tuore ruoho. Judithin teki mieli lähteä karkuun, paeta jotakuta — hän ei tiennyt itsekään, ketä. Calebia… Elleniä… koko taloa, kuumaa lannanhajua, joka oli suorastaan tukahduttava, kun tallin ovet olivat suljetut niinkuin tänäänkin. Elämä oli vähällä tukahduttaa, musertaa hänet kuin pielus, joka painoi hänen kasvojaan, kuin salko, joka pisteli hänen ruumistaan.